Puhutaanko hetki häpeästä?

Häpeä, tuo lamaannuttava tunne, joka saa reagoimaan toisen ihmisen näkökulmasta jopa absurdilla tavalla tilanteisiin. Häpeän tunne on aina sidoksissa toisiin ihmisiin. Se on pelkoa siitä, että on vääränlainen suhteessa muihin. Pelkoa siitä, että toiset huomaavat tämän vääränlaisuuden. Yhteys toisiin katkeaa. Nolostuminen on täysin eri asia kuin häpeä. Nolouden tunne liittyy yleensä siihen, että on tehnyt jotain, joka aiheuttaa nolostumista. Häpeä sen sijaan porautuu syvemmälle, koska silloin tuntee olevansa ihmisenä kelpaamaton. Jokainen tuntee häpeää, vaikka muuta väittäisikin. Osalla häpeän sietokyky on vain parempi.

Olen elämäni aikana tuntenut suurta häpeää hyvin monenkirjavista asioista. Lapsena ensimmäiset häpeäkokemukset liittyivät siihen, että perheeni oli helluntailainen. Olin ev. lut. seurakunnan kerhossa ja siellä puhuttiin kasteesta ja ristiäisistä. Minua ei oltu lapsena kastettu, joten tunsin syvää ulkopuolisuuden tunnetta. Muistan tilanteen, kun jokaisen piti vuorollaan kertoa, mitä vanhempien kertoman tai valokuvien perusteella tiesi ristiäisistään. Menin niin paniikkiin, että kerroin jotain itse keksimääni, etten paljastuisi ja olisi ryhmän ainoa erilainen. Lisäksi häpeää aiheutti isäni alkoholiongelma. Pelkäsin aina, että joku kysyisi siitä jotain. Fyysisistä ominaisuuksistani tunsin hyvinkin paljon häpeää. Häpesin ulkonäköäni mm. sen vuoksi, että olin vähän muita pyöreämpi ja murrosikäni alkoi muita tyttöjä aiemmin. Tai näin ainakin luulin. Peittelin rintojani pukeutumalla löysiin paitoihin ja pelkäsin kuollakseni jonkun saavan tietää, että minulla oli jo kuukautiset alkaneet. Jälkikäteen kuulin, etten suinkaan ollut ainoa.

Tunsin häpeää myös siitä, että en ollut kovin hyvä liikunnassa. Erityisesti juoksu oli minulle täysi kauhistus. Keuhkoni tuntuivat räjähtävän, kun koulussa pakotettiin juoksemaan kilpaa. Olin kaikissa kilpailuissa aina viimeinen. Kerran yhden maastojuoksukilpailun jälkeen opettajani sanoi koko luokan edessä minun olevan sen vuoksi muita huonompi, että olin pulska ja juokseminen on raskaampaa, kun on enemmän painoa. Toivoin voivani kadota maan alle tuosta tilanteesta. Olin tuolloin ehkä 9-vuotias ja jälkikäteen tuntuu aivan kauhealta, että opettajani tosiaan sanoi noin ja vielä kaikkien muiden kuullen!

Yläasteen alku oli raskasta. Jouduin eri luokalle lähimpien ystävieni kanssa ja oman luokkani tytöt jättivät minut jostain syystä ulkopuolelle. He tekivät hyvin selväksi, ettei minun seuraani kaivattu. En kertonut asiasta kellekään, koska tunsin niin suurta häpeää. Silloin tunsin todella olevani ihminen, jonka kanssa kukaan ei haluaisi olla. Vaikka olen aina ollut sosiaalisesti taitava, tulin araksi muita kohtaan. En halunnut tuppautua seuraan, koska pelkäsin, että tulen torjutuksi. Ei kukaan haluaisi oikeasti olla seurassani. Onneksi kuitenkin sain ystäviä, mutta tuo tunne jäi silti kummittelemaan pitkäksi aikaa ja vaikuttaa ehkä edelleen alitajuisesti.

Nuorena aikuisena häpesin kehoani. Olin lyhyt ja häpesin sitä. Tunsin olevani myös lihava, vaikka olin todella hoikka. Häpesin muotojani. Häpesin hiuksiani. Häpesin ihottumaani. Muistan myös ajatelleeni silmieni olevan harvinaisen rumat. Ajattelin, ettei kukaan voi ikinä rakastaa tämän näköistä ihmistä. Kehoni tuntui olevan totaalisen viallinen. Myöhemmin olen onneksi oppinut hyväksymään kehoni. Myös persoonaan liittyvää häpeää olen tuntenut. En ollut mielestäni tarpeeksi sosiaalinen. En koskaan tuntenut olevani tarpeeksi hyvä missään. Pelkäsin aina tekeväni väärin ja hetkenä minä hyvänsä paljastuisi, etten oikeasti osaa mitään. Myös seksuaalisuuteen liittyi paljon häpeän tunteita. Kun sain ensimmäisen lapseni eikä imetys hänen kohdallaan sujunut ollenkaan, tunsin aivan suunnatonta häpeää, etten pystynyt edes lastani ruokkimaan. Toisen lapsen kohdalla täysimetin pitkään jopa oman jaksamiseni kustannuksella, koska en missään tapauksessa halunnut enää tuntea samaa epäonnistumista kuin esikoiseni kohdalla.

Häpeää voi olla vaikea edes tunnistaa. Muistan aiemmasta parisuhteestani tilanteen, jossa miesystäväni piti minua kainalossaan ja kosketti hellästi. En edes muista, mitä asia koski, mutta hän sanoi minulle jotain sellaista, mikä osui suoraan häpeähermooni. Hän ei todellakaan tarkoittanut pahaa eikä voinut ymmärtää, että asia olisi minulle jollain tavalla kipeä. En ymmärtänyt itsekään omaa reaktiotani, kun yhtäkkiä vaan suutuin hänelle aivan silmittömästi. Olin todella vihainen ja enkä pystynyt kiukultani edes puhumaan. Mies tietenkin oli hämillään, mitä ihmettä tapahtui ja mitä hän teki väärin. Hän vaati minua heti kertomaan, mistä on kyse. En pystynyt, koska en tiennyt itsekään, miksi tulin niin vihaiseksi. Vasta nyt jälkikäteen olen tajunnut, että hän tuli sanoneeksi asian, joka laukaisi minussa syvän häpeän tunteen ja siitä johtuen lamaannuin täysin enkä pystynyt sanomaan mitään. Koska en tunnistanut häpeää sillä hetkellä, olin vain vihainen. Häpeä saattaa siis jäädä piiloon muiden tunteiden alle.

Häpeästä on kiusallista puhua. Toivoisin, että siitä puhuttaisiin enemmän, koska uskon tunnistamattoman ja kuoliaaksi vaietun häpeän aiheuttavan paljon tuskaa. Olen huomannut, että kun tunnistan omia häpeäkokemuksiani ja uskaltaudun puhumaan niistä ääneen, tajuan, etten olekaan yksin tunteideni kanssa. Vaikka häpeä on subjektiivinen eikä kaikki tunne häpeää samoista asioista, on silti helpottavaa huomata sen olevan tunne, jota jokainen tuntee jostain asiasta. Asia voi toisen mielestä olla hyvinkin mitätön ja voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku siitä tuntisi häpeää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että toisen tunteiden mitätöinti ei auta vaan pahentaa tilannetta. Myötätunto sen sijaan helpottaa.

Häpeää tutkinut Brené Brown puhuu haavoittuvuudesta ja siitä, kuinka haavoittuvuutensa näyttäminen on suurinta mahdollista rohkeutta. On rohkeaa sanoa ensimmäisenä: ”minä rakastan sinua”, vaikka ei ole mitään takuita toisen tuntevan samalla tavalla. Haavoittuvuus on oman inhimillisyytensä paljastamista. Ehkä täydellisyyden tavoittelun sijaan pitäisi jo lapsille opettaa epätäydellisyyden hyväksymistä. Epätäydellisyys tekee ihmisestä inhimillisen ja rakastettavan.

hyvinvointi mieli terveys oma-elama
Kommentit (3)
  1. Häpeä aiheena on yksi niistä, joita eniten lävitse käyn ollessani vertaisena tai kokemusasiantuntijana Mtkl:n toiminnassa.
    Omaa häpeääni olen käsitellyt elämäni aikana paljon ja myös terapiassa.
    Häpeä on usein meihin sisään kasvatettu ja ulkoa tavalla tai toisella annettu. Sitten se muuttuu omaksi sisäiseksi puheeksi ja pahimmillaan totuudeksi.
    Tästä pitää puhua.
    Sitten pitäisi puhua omasta häpeästä jollekin, jotta se voisi pienenentyä ja jopa kadota.
    Kiitos rohkeudestasi ja avoimuudestasi. <3

  2. Anonyymi1234456789
    19.3.2021, 13:20

    Todella samaistuttavaa.

    Olen hävennyt omaa kehoani, koska olen ollut pyöreä (oikeasti aika normaalin kokoinen ja liikunnallinen). Olen kokenut häpeää äidin helluntailaisuudesta, ei kavereita kehdannut tuoda meille. Olen jäänyt seiskalla omien luokkakaverien yhteisöstä ulos ja tullut kasiluokkalaisten kiusaamaksi. Minusta tuli arka ja huomaamaton. Sain kavereita myöhemmin, mutta tuo trauma on sanellut elämääni paljon.

    Olen hävennyt äidin erikoista persoonaa ja omia mielenterveyden ongelmia. Olen hävennyt lapsettomuuttani ja sitä, etten ole koskaan ollut kihloissa enkä naimisissa. Olen hävennyt sitä, etten ole välttämättä elänyt ns. normaalin nuoren elämää. Olen hävennyt ahdistustani ja kroonista yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnettani.
    Nyt haluan olla vapaa.

    1. Toivon ja uskon, että häpeän tunnistaminen auttaa jo hallitsemaan sitä. Kun tajuaa, mistä on kyse ja ettei todellakaan ole ainoa ihminen maailmassa, jonka kamppailee jonkun tietyn asian kanssa. Olen myös huomannut, että vaikka tekee kipeää, häpeää aiheuttavasta asiasta puhuminen ääneen vie siltä häpeältä voimaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *