Kun mä haluaisin suojella sua kaikelta – eli kiusaaminen & päiväkodin aloitus
Tänään oli se päivä kun mulle äitinä konkretisoitui se ettei kaikki langat olekaan omissa käsissäni. Olen ihan hippasen vajaasta viidestä äitivuodestani ollut kotiäitinä melkein kolme vuotta ja niistäkin kahdesta lopusta ”vain” koulussa ja siltikin hyvin tiiviisti kiinni esikoisessani koska pahimmat astmavuodet osuivat juuri tähän kohtaan.
Viisi vuotta olin kaiken informaation viemäri hyvässä ja pahassa. Kotona otin vastaan ihan kaiken, kuulin ne kivat jutut ekana, ja olin turvana kun otsa piti teipata kiinni Lego-onnettomuuden jälkeen. Nyt kuitenkin töiden alkamisen myötä vastuuta on luonnollisesti siirtynyt enemmän varhaiskasvatuksen kuin isänkin puolelle – enkä sano lainkaan että tämä olisi huono asia. Mutta outoa se on.
Tuntuu voimattomalta kun päiväkodista tulee viesti että E:lle on tapahtunut pieni onnettomuus ja tarvitsee lääkäriä – ja ensimmäistä kertaa se en ollut minä joka sinne Pikku Jättiin lähti. Vaikka tiesin ettei hänellä mitään hätää ole, isähän on yhtä hyvä turva (ellei jopa parempi).
Ja jos äidille ei tule avutonta tunnetta siitä että on kaukana töissä samalla kun oman pojan leukaa tikataan lääkärissä, tulee se viimeistään silloin kun kuulee ettei kiusaaminen ole loppunutkaan.
Kiusaaminen, voi perkele mikä syöpä sekin on.
Tämä oli rehellisesti sanoen sellainen asia mihin en osannut vielä tämän ikäisten kanssa varautua. Olin henkisesti varautunut flunssakausiin ja noroviruksiin, en siihen että satutetaan henkisesti syrjimällä tai haukkumalla vaatteita. Jos minä en ollut varautunut tähän niin mites tuo kuukauden vajaa viisi vuotias?
Tuo, kovapäinen herkkä poika. Hän joka on maailman kiltein kaikille mutta opettelee kuitenkin vielä sen kanssa ettei isommat ryhmäleikit ole se vahvuus. Halu tehdä asioita on suuri mutta kuitenkin lannistus meinaa viedä liian usein voiton, ”en mä osaa”. Miten mä suojelisin sua pientä kaikilta loukkauksilta? Se on niin jumalattoman epäreilua touhua. Jättää toinen yksin ja sanoa ”ei me haluta sua leikkiin mukaan”.
Mä muistan kun me tutustuttiin E:n kanssa päiväkotiin yhdessä ja kannustin siinä että kannattaa mennä vaan rohkeasti kysymään saako tulla mukaan leikkimään – ja se ilo mikä kasvoille tuli kun otettiin mukaan leikkiin ja hyväksyttiin epäröimättä.
Sydän särkyy kun mä mietin kiusaamista. Miten mä suojelisin sun itsetuntoa, ettet mukautuisi kiusaajien tahtoon? ettet lannistuisi ja olisit just sellainen ku sä oot.
Mun pienisuuri poikani tykkää Spidermaneista, Ninjagosta ja My Little Ponysta. Ja E:tä on ivattu Ninjago-paidasta, siitä joka on hänen lempparipaita. Spiderman-asusta kuittailtiin tänään Halloweenjuhlissa. Mä toivon että E:lle riitti että hoitajat muistivat kehua miten hieno puku se on, tälle päivälle oli ihan riittävästi epäonnea.
Mä olen miettinyt että kiusataanko E:tä siitäkin koska hän tahtoo ottaa päikkärihetkiin pikkusiskonsa Pinkie Pien mukaan, enkä mä aio estää ottamasta. Ja samalla mä tahtoisin niin kovasti suojata häntä kiusaamisen mahdollisuudelta.
Jokainen saa tykätä mistä tahtoo. Oli se sitten ponit, ninjat tai vaikka molemmat.
Nää lapset, kiusattu ja kiusaajat on alle viisi. VIISI.
Miettikää oikeasti miten raakaa – tyypit ei ole edes kouluikäisiä ja nyt jo kuittaillaan toisille siitä kun tykätään eri asioista tai päätetään puolesta kenen kanssa leikitään ja ei leikitä.
Meillä toistetaan jatkuvasti sitä että ketään ei kiusata – ikinä. Me toistamme E:lle että kiusaajat tekevät väärin ja siitä pitää aina sanoa hoitajille päiväkodissa että asia tulee aikuisten tietoon. Ja ryhmässä on kyllä huomioitu tilanne hienosti, toivon vain että se riittää katkaisemaan nyt ikävästi alkaneen kierteen. Joka päivä kun tulen kotiin tai haen itse lapset hoidosta mietin mitä saan kuulla siitä miten päivä on mennyt.
Mun sydän särkyy ja mä tahdon suojella sua ihan kaikelta vaikka tiedän etten aina voi.