TOKYO, YOU’RE WEIRD
Yhtenä päivänä löydät itsesi matkalaukkuinesi Shinjukun ihmisvilinästä hämmentyneenä keskellä katua etsimässä hotellia. Toisena olet jälleen Helsinki-Vantaan lentokentällä.
Viikko Tokiossa ei riittänyt mitenkään antamaan kokonaisvaltaista kuvaa Japanin pääkaupungista ja sen asukkaista. Silti se antoi jo jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä japanilaisessa kulttuurissa on kyse.
En rakastunut Tokioon heti ensi silmäyksellä. Betoninen kaupunki tuntui rakentuvan vastakkaisuuksien varaan: toisaalta se tuntui upottavan harmaalta, toisaalta sadat värikkäät mainosvalot liian räikeiltä. Sama päti myös ihmisiin: japanilaiset olivat hillittyjä ja varovaisia, mutta iltaisin kadut ja ravintolat täyttyivät täyttä kurkkua huutavista ja nauravista ihmisistä, jotka näyttivät avoimesti tunteensa.
En kuvaisi Tokiota kauniiksi kaupungiksi samassa mielessä kuin Pariisia, jonka kadut ovat täynnä vanhoja, arkkitehtonisesti upeita rakennuksia. Tokio onkin kohtuullisen ”uusi” kaupunki: vuonna 1923 kaupunkiin iski suuri Kanton maanjäristys, joka romutti rakennuksia maan tasalle ja vei yli 100 000 ihmisen hengen. Maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen jälkeen Tokiosta rakennettiin moderni suurkaupunki, uuden kaupunkiyhteiskunnan symboli.
Harmauden keskeltä löytyy kuitenkin yhä joitakin kauniita vanhoja rakennuksia. Ennen kaikkea Tokio on täynnä pieniä, kauniita yksityiskohtia, jotka saivat sydämeni läikehtimään.
Yksinäinen bonsai-puu keskellä betoniaukeaa. Yksinkertainen, eteerinen teehuone suuren toimisto- ja kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa. Pikkukujilta löytyneiden ränsistyneiden baarien keskittymä. Huolellisuus, jolla mestari valmistaa jokaisen sushipalan. Vaaleanpunainen kirsikkapuu, joka kukkii yksinäisenä vielä talven kellertämässä puistossa. Pienet, värikkäät wagashi-leivokset.
Viikon aikana tein niitä asioita, joista olin unelmoinutin. Osallistuin japanilaiseen teeseremoniaan useita kertoja ja join joka päivä vähintään kaksi kupillista matchaa. Maistelin paikallisia ruokia, sushin lisäksi esimerkiksi tempuraa, tonkatsua ja soba-nuudeleita. Ihailin vastapuhjenneita kirsikankukkia puistoissa, katselin Tokiota yläilmoista ja kävelin päämäärättömästi ympäri kaupunkia.
Vaikka eräs Omotesandossa nauttimamme teeseremonia jäi lähtemättömästi mieleeni matkan kauneimpana kokemuksena, tunsin voimakkaimmin rakkautta Tokiota kohtaan viimeisenä iltanamme, jolloin illallistimme Lost in Translation -elokuvasta tutussa American Barissa Shinjukussa.
Nimensä mukaisesti paikassa ei ollut mitään japanilaista, hupaisaa kyllä. Mutta jostain syystä juuri se hetki tuntui oikealta: pehmeä live-jazz, hämärä baari ja ikkunapöytä, jonka edessä Tokio avautui miljoonine tuikkivine valoineen. Vasta silloin käsitin, miten valtavassa, mahtavassa kaupungissa olen viikkoni viettänyt.
Ja miten paljon salaisuuksia Tokiolla onkaan vielä annettavanaan.