KUN MIKÄÄN EI RIITÄ
Parisuhde, työt, liikunta, ystävät, perhe, blogi, sosiaalinen media. Toisinaan se kaikki voikin olla yhtäkkiä liikaa.
Olen ollut aina luonteeltani suorittaja, joka haluaa pärjätä mahdollisimman hyvin kaikessa. Haluaisin olla ihana, välittävä ja läsnäoleva tyttöystävä. Haluaisin olla työntekijä, johon aina luotetaan. Haluaisin olla hyvässä kunnossa. Haluaisin, että olisin aina hauskaa seuraa ja olkapäänä ystävilleni. Haluaisin viettää aikaa perheeni kanssa. Haluaisin kirjoittaa säännöllisesti blogiini. Haluaisin myös kehittää itseäni ja omia taitojani.
Toisinaan tämän palapelin palasten yhteensovittamisesta seuraa kiireen tunne, joka itsessään alkaa kiristää hermoja. Viime kuukausina mieltäni on kuitenkin nakertanut myös toinen asia: jatkuva riittämättömyyden tunne.
Viimeksi purskahdin itkuun siksi, koska koin, etten osaa käsitellä valokuvia tarpeeksi hyvin. Aika naurettavaa, tiedän. Mutta sille itkulle ei tahtonut tulla loppua.
Siinä vaiheessa tiesin, että jokin on vialla: kyse ei ollut tietenkään vain valokuvien käsittelystä. Olin tuntenut jo pitkään riittämättömyyden tunnetta etenkin töissä, ja sama riittämättömyyden tunne alkoi heijastua myös parisuhteeseen ja kaikkeen muuhun tekemiseen. Koin, ettei minusta ollut enää iloa oikein kenellekään.
Riittämättömyyden tunne imee ilon ja luovuuden elämästä. Kun itseään vertaa jatkuvasti omasta mielestään täydellisiin ihmisiin ja ajattelee alisuoriutuvansa, masentuu. Tämä Kodin Kuvalehden artikkeli, jos jokin, sai hälytyskelloni soimaan.
”Riittämättömyyttä potevat tunnolliset, jotka haluavat tehdä viimeisen päälle kunnolla kaiken, mihin ryhtyvät. Se kummittelee niille, jotka arvostavat paljon menestystä ja asemaa: heidän elämänsä tuntuu täydeltä vain niinä hetkinä, kun he saavat tunnustusta.”
Niin, minähän se olin. Tunnollinen suoriutuja, joka halusi olla täydellinen jokaisella elämän osa-alueella – vaikka tuskin kukaan meistä edes tietää, mitä täydellisyys lopulta on.
Kun olin itkuni itkenyt ja käynyt asiaa läpi poikaystäväni kanssa, tulin siihen tulokseen, että…
…mitä tahansa olen töissä tehnytkin, olen tehnyt sen aina parhaimman osaamiseni mukaan. Olen myös aina saanut kiitos tekemästäni työstä, mikä kertoo siitä, että työhöni on oltu tyytyväisiä. Kenties työpöydälläni on tällä hetkellä useita, keskeneräisiä asioita – mutta en ole ainoa. Keskeneräisyys on osa elämää. Siksi kiireisen ajanjakson aikana on fiksuinta hengittää syvään sisään ja ulos, tehdä parhaansa ja luottaa siihen, että se riittää – ja tuntea iloa jokaisesta hyvin tehdystä työtehtävästä.
…sen sijaan, että murehtisin olevani kurjaa seuraa poikaystävälleni, voisin luottaa siihen, että riitän omana itsenäni – silloinkin, kun olen stressaantunut tai väsynyt töistä.
…en ole ehkä 100% tyytyväinen ulkonäkööni tai vartalooni, mutta voin silti kokea olevani kaunis. Joo, ehkä reisissäni on vähän ylimääräistä, enkä ole koskaan pitänyt siitä, minkälainen nenäni on. Mutta mitä sitten? En halua, että kulutan elämäni itseni mollaamiseen. Onhan minulla kuitenkin mahtava, terve ja toimiva keho, jonka kanssa voin tehdä lähes mitä tahansa.
…minun ei kannata ottaa stressiä asioista, joiden on tarkoitus tuoda iloa elämääni, kuten liikunnasta tai ystävien näkemisestä. Hampaat irvessä hikoileminen voi nostaa stressitasoja entisestään. Kukaan ystävistäni tuskin olettaa, että olisin mukana heidän elämissään 24/7. Määrää tärkeämpää onkin panostaa laatuun: kun vietän aikaa ystävieni kanssa, pyrin keskittymään vain siihen hetkeen, aidosti läsnäollen.
Tunsit sitten riittämättömyyden tunnetta mistä tahansa, paras neuvo on mielestäni tämä: Opettele puhumaan itsellesi kauniisti.
Yksi lempirunoistani sopii kuin nappi tähän teemaan. Se on tämä Eeva Kilven runo:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
En sano, että itselleen kauniisti puhuminen olisi aina helppoa. Mutta tämän kiireisen ja toisinaan niin vaativan elämän keskellä on välillä hyvä muistuttaa itseään: minä olen ihana just tällaisena, ja minä riitän. ♡
lue myös:
Todella kaunis teksti ja koskettaa varmasti monia. Voin käsi sydämellä sanoa että olet aivan ihana ja rakas ystävä, epätäydellisenä ja keskeneräisenä. <3
Kiitos rakas <3 Aihe on todella herättänyt keskustelua kavereiden kanssa, sillä nämä tunteet ovat monelle tuttuja, as you know. Kiitos kauniista sanoistasi – ihanaa, kun mulla on vierelläni sun kaltainen ystävä, joka aina tsemppaa ja kuuntelee <3
Loistava postaus Hanna-murunen ja ah niin ajankohtainen varmasti tosi monelle meistä! Hyviä ajatuksia löysit tuon tunnepurkauksen jälkeen. Nuo hetket on monesti kyllä siunaukseksi ja sen jälkeen pääsee jatkamaan elämää jotenkin kevyemmällä mielellä. Sää oot kyllä ihan supernainen! Oot supernainen vaikka et ehtisi ja jaksaisi kaikkea mitä aina saat aikaiseksi. Oot aivan ihana ystävä ja oon susta niin onnellinen. <3
Rakas <3 Kiitos tsempistä ja ihanista sanoista! Minäkin olen susta niin onnellinen – ihanaa, kun on ympärillä sun kaltaisia ystäviä <3
Aiheesta puhuminen ja tämän blogipostauksen kirjoittaminen kyllä kevensivät mieltä. Aika moni painii saman aiheen kanssa, enkä yhtään ihmettele, sillä tuntuu, että meiltä vaaditaan jatkuvasti jotakin. Mutta jokainen ihana just omana itsenään, eikä kukaan meistä voi tehdä muuta kuin parhaansa, oli kyse sitten töistä tai ihmissuhteista. <3