The Crownin kolmoskausi oli pieni pettymys

Suosikkisarja: The Crown (Netflix)

Kirjoitus sisältää viittauksia The Crownin kolmoskauden tapahtumiin, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.

The Crown, Netflix, review
Kuva: The Crown / Netflix

Kiireestä valittaminen on aina vähän tarpeetonta, mutta syyllistyn siihen än, yy, tee, NYT: olin marraskuussa epätavallisen kiireinen. Kiire näkyi muun muassa (=etenkin) siinä, että ehdin vasta nyt katsoa loppuun The Crownin tuoreen kolmannen kauden. Siis eihän sen julkaisusta toki ole kuin reilut kaksi viikkoa, mutta silti.Tavallisesti olisin ollut tehokkaampi.

Parempi myöhään, kai…

Joka tapauksessa, tässä neljän sanan ensireaktio koko kauden nähtyäni: ENEMMÄN PRINSESSA ANNEA, KIITOS.

Oli kolmoskausi ihan hyvä. Tietysti oli. Jos otat nipun huippunäyttelijöitä ja huipputekijöitä, triljoona euroa ja maailman mielenkiintoisimpaan perheeseen pohjautuvan lähdemateriaalin, tuloksena on hyvin todennäköisesti laatukamaa.

Laatukamaa kolmoskausi oli, ilman muuta, mutta olin siihen silti vähän pettynyt.Ensimmäisestä jaksosta alkanut pieni jäytävä pettymyksen tunne saavutti huippunsa Moondust-nimisessä seiskajaksossa. Prinssi Philipin (oikein hyvä Tobias Menzies) keski-iänkriisi oli toki pätevää materiaalia hahmon kasvutarinan näkökulmasta, mutta minusta se oli vain supertylsää katsottavaa.

Tuo jakso ei kuitenkaan olisi häirinnyt minua niin paljon, jos se ei olisi alleviivannut koko sarjan isointa ongelmaa. Siis sitä, että se sysää jatkuvasti itsensä kuningattaren sivurooliin. Tai vaihtoehtoisesti kuvaa hänet vähän negatiivisessa valossa.

En ole mikään brittimonarkian asiantuntija, mutta uskoakseni Elisabeth II:n elämään mahtuu paljon muutakin kuin vaihtuvien pääministerien läksyttämistä ja Buckinghamim palatsissa tai Windsorin  linnassa patsastelemista. (Sitä en tiedä, oliko ja onko oikea Elisabeth välillä niin kylmä äiti lapsilleen kuin sarja välillä antaa ymmärtää.) The Crownin uusi Elisabeth on hitto vie Oscar-voittaja, loistelias Olivia Colman! Olisin halunnut enemmän jaksoja, joissa kuningatar on muutakin kuin sivujuonne muiden tarinoissa. Nyt lähemmäs sitä päästään jaksossa, jossa Elisabeth lähtee heppareissulleen.

Ja kun nyt valittamisen makuun pääsin, toinen hahmo, jota olisin halunnut nähdä paljon enemmän oli prinsessa Anne. Aiemmin vain pikkurooleissa esiintynyt Erin Doherty oli roolissaan mainio, ja Anne oli huipuista huipuin badass – olen ymmärtänyt, että oikea prinsessa Anne on sitä myös.

Kolmoskauden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1964–1977. Noiden vuosien aikana tosielämän prinsessa Anne kaikkien hovihommiensa ohella muun muassa ässäili menemään olympiatason esteratsastajana, meni naimisiin miehen kanssa josta myöhemmin erosi… ja ainiin, joutui kidnappausyrityksen kohteeksi! Ja esti itse kyseisen yrityksen periaatteessa niin, että vain kieltäytyi tulemasta kidnapatuksi.

“I said I didn’t think I wanted to go … And we had a fairly low-key discussion about the fact that I wasn’t going to go anywhere, and wouldn’t it be much better if he went away and we’d all forget about it”, prinsessa Anne on kuvaillut vuoden 1974 tapausta.

Tappavan tylsä tunti Prinssi Philipin keski-iänkriisiä mahtui kyllä mukaan,mutta tuo ei läpäissyt seulaa?! En tajua. Hyvä Peter Morgan, en tajua.

Mutta oli kolmoskaudessakin hetkensä. Aberfanin onnettomuutta kuvaava jakso oli kaikessa kamaluudessaan upea, prinsessa Alicen tarina oli kiehtova ja prinssi Charlesiin liittyvät juonikuviot olivat mielenkiintoisia. Jos oli Erin Doherty huippukiinnitys prinsessa Annen rooliin, sitä oli myös Charlesina nähtävä Josh O’Connor. Kauden suosikkijaksoni taisi olla Charlesiin keskittyvä Wales-jakso Tywysog Cymru.

Neloskaudella mukaan liittyy eräs Lady Diana Spencer, joten lähtökohtaisesti voisi olettaa, että Josh O’Connor ja prinssi Charles ovat tuolloin vieläkin isommassa roolissa.

Nyt kun antaisivat Olivia Colmanillekin kunnolla hommia.

PS. Kun The Crown on saatu alta pois, perjantaina julkaistaan toinen kovasti odottamani loppuvuoden sarjakausi; The Marvelous Mrs. Maiselin (Amazon Prime) kolmoskausi. Hurraa!

Lue lisää:

The Marvelous Mrs. Maisel – täydellinen sarja synkkään vuodenaikaan

Seuraa blogia:

BLOGLOVININSTAGRAM

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Shadowhunters, #Malec ja suuri oivallus fantasiasarjoista

Suosikki(-inhokki?)asia: fantasiasarjat

Kuva: Shadowhunters / Netflix

Jos multa kysyttäisiin, pidänkö fantasiasarjoista, ensimmäinen reaktioni olisi vastata kieltävästi. ”En minä jaksa mitään yliluonnollisista öttiäisiä”, sanoisin ja pyörittelisin silmiäni. ”Vampyyreja ja ihmissusia, pyh ja pah!” 

En ole kuitenkaan varma, onko tämä koko totuus. Toki ihan oikeasti pyörittelen silmiäni niille yliluonnollisille öttiäisille, mutta on silti fantasiasarjoja, joista pidän. Olen nuorempana katsonut Siskoni on noitaa ja Buffya, olin aikoinaan koukussa True Bloodiin, pidän höppänästä Luciferista ja katsoin kaikki kuusi jaksoa Good Omensia, vaikka se ei edes ollut mikään napakymppi.

Toisaalta esimerkiksi Vampyyripäiväkirjat on mun mielestä täysin tarpeeton sarja. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset rakastavat Supernaturalia. Ja häpeäkseni Game of Thrones on edelleen katsomatta, mutta se nyt ei mun päässä edes ole pelkästään fantasiasarja-fantasiasarja.

Koska itsereflektio on tällaisten äärimmäisen tärkeiden asioiden suhteen hyväksi, aloin pohtia miksi välillä pidän fantasiasarjoista, vaikka periaatteessa ne ovat oman, komediasarjoja rakastavan mittapuuni perusteella melko pönttöjä. Siis jokainen niistä, nekin, joista pidän.

Ja nyt tiedän vastauksen.

Tähän ahaa-elämykseen minut johdatti fantasia-/teinisarja Shadowhunters.

Shadowhuntersissa on kaikkea sitä kamaa, jolle niin mielelläni pyörittelen silmiäni; vampyyreja, ihmissusia, velhoja, demoneja ja kaikkia muita kummajaisia. Ja niihin kaikkiin suhtaudutaan kuolemanvakavasti. Sitten on tietysti ”shadowhuntereita” eli supermalleilta näyttäviä ihmisten ja enkeleiden hybridejä, joilla on vartaloissaan tatuoinneilta näyttäviä, erinäisillä supervoimilla varustettuja ”riimuja”. Shadowhuntereiden tehtävänä on suojella ihmisiä demoneilta ja muilta pahiksilta. Taas pyörittelen silmiäni…. ja silti olen katsonut sarjaa. Itse asiassa tovi sitten jäin siihen jopa vähän koukkuun.

Miksi? No koska #Malec

Näin opin itsestäni sen, että katson ilmeisesti mitä tahansa, vaikka sitten fantasiaa, jos siinä vain on tarpeeksi koukuttava rakkaustarina (tai muita kiinnostavia ihmissuhteita, mutta Shadowhuntersin tapauksessa kaikki paitsi Malec on turhaa).

Okei, Malec siis. On Magnus (Harry Shum Jr.), satoja vuosia vanha Brooklynin ylivelho (silmät pyörivät jälleen), jolla on SPOILER ALERT demoni-isä (tuo ei nyt oikeastaan edes ollut spoileri koska kaikkihan tietävät että velhon toinen vanhempi on aina demoni) ja joka osaa tehdä kaikkea jännää sormiaan napsauttamalla. Ja on kuolematon! Sitten on enkeliverestään huolimatta kuolevainen Alec (Matthew Daddario). Hän on shadowhunter, jolla on jousipyssy ja…. no en tiedä, niitä riimuja ja vangitseva hymy ja shadowhunter-sisko ja tiukat vanhemmat. Tai jotain. Ja against all odds, Magnus ja Alec rakastuvat.

En katsonut Shadowhuntersia kovinkaan tarkkaavaisesti, joten 72 prosenttia ajasta en ymmärtänyt mitä siinä tapahtuu. Sen kuitenkin tiedän, että tämä dramaattinen rakkaustarina oli 98-prosenttisesti syy katsomiselleni. Loput kaksi prosenttia menevät Simonille (Alberto Rosende).

Edelleen pyörittelen silmiäni yliluonnollisille öttiäisille. Edelleen pidän fantasiasarjoja melko pönttöinä. Mutta heitä mukaan sydäntä lämmittävää rakkausdraamaa, niin näköjään alkaa kiinnostaa.

Shadowhunters on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixissä.

PS. Minä saatan olla vähän yli-ikäinen Shadowhuntersin ydinkohderyhmään, mutta herranen aika, kuinka intohimoisia faneja sillä on. Mun pieni koukutus alkoi siitä, kun huomasin mainitun Malecin voittavan jokaisen ”mikä on suosikki tv-rakkaustarinasi” -someäänestyksen. En ymmärtänyt, mikä hiton Malec, joten piti ottaa selvää. Kun Cassandra Claren kirjoittamaan YA-kirjasarjaan The Mortal Instruments perustuva sarja lopetettiin jo kolmen kauden jälkeen, seurauksena oli lähes kapina.

PPS. HBO:lla alkoi juuri loppuvuoden odotetuimpiin sarjatapauksiin lukeutuva fantasiasarja His Dark Materials. Siinä on pääosassa nuori tyttö, joten dramaattisia rakkaustarinoita tuskin löytyy. Pass!

PPPS. Koen tärkeänä kertoa, että kaikesta edellä olleesta huolimatta rakastan Harry Pottereita. 

Lue myös:

TV-sarjojen parhaat rakkaustarinat

20 asiaa, jotka tiedän Game of Thronesista näkemättä jaksoakaan

SEURAA BLOGIA:

Bloglovin

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen