Suosikkitavarat: Nämä neljä. 

Minä olen kauhean kiitollinen kaikista omistamistani tavaroista. Ennen kaikkea tietysti ihan niistä perusjutuista, joiden arvon huomaisi, jos ne otettaisiin pois. On sänky, jossa nukkua. Pöytä, jonka ääressä syödä ja tehdä töitä. On uuni ja jääkaappi ja pesukone. Kattiloita ja paistinpannu. Verhot ikkunoiden edessä. Sähköhammasharja ja sählymaila. 

Kuvittelen, etten olisi mikään hurja tavaran hamstraaja, mutta totuus lienee toinen. Kaikki on toki suhteellista, mutta onhan mulla hitto vie tosi paljon kamaa, sellaistakin, mitä en välttämättä tarvitsisi. Kuten nyt vaikka ihan liikaa astioita siihen nähden, etten ole koskaan järjestänyt kymmenen hengen illalliskutsuja. 

Jos kaikki elämisen kannalta oleelliset jutut otetaan pois, jäljelle jää vielä iso kasa ns. turhia tavaroita. Kaikki ne ylimääräiset astiat, sisustushärpäkkeet ja koriste-esineet. Korut, osa vaatteistakin. Mitkä niistä turhista jutuista ovat oikeasti tärkeitä? Loppujen lopuksi aika harva.

Mitä pelastaisit tuhoutumassa olevasta asunnostasi? Jos tulisi vaikka asteroidi, joka murskaa just sun kodin. Tai radioaktiivista säteilyä. Tai tulipalo. Minuutti aikaa ennen tuhoa, mitä pelastat? Ihmiset ja eläimet totta kai, mutta sen jälkeen? Mitkä tavarat pelastaisit, jos saisit mahdollisuuden? Mikä materiaalinen asia on niin tärkeä, että valitsisit sen kaiken muun keskeltä, ottaisit mukaasi, jos kotisi olisi tuhoutumassa? Mitä tavaraa ei voi korvata, millä on eniten tunnearvoa? 

Sängyt, pöydät ja jääkaapit ovat tärkeitä juttuja, mutta niin ovat jotkut ”turhatkin” tavarat.

Minä pelastaisin ennen kaikkea muuta nämä neljä juttua… eli suosikkitavarani. Rahallinen arvo nimellinen, tunnearvo mittaamaton.

1. Päärynä

(Meinasin aloittaa tämän toteamalla, että suosikein suosikkitavaroistani on vähän nolo, mutta höpö höpö! Lapsuusmuistot kunniaan!)

Mulla on noin nelivuotiaasta asti ollut pieni vihreä pehmolelu-dinosaurus, Päärynä nimeltään. Päärynän historia on vähän hämärän peitossa, muistikuvieni mukaan olen saanut sen iskältä nimipäivälahjaksi. Jotenkin tuntuu, että se olisi ostettu Kotkan vanhasta Sokoksesta, muistissa välkkyy kori, joka oli pehmodinoja täynnä. Voin olla väärässäkin. Päärynä on joka tapauksessa ensimmäinen tavara, jonka pelastaisin. Sillä on ihan hirvittävän paljon tunnearvoa, mokomalla nuhjuisella dinosauruksella.

Päärynä oli lapsena mun suosikkilelu. Kun ekaluokan luokkakuvaan sai ottaa mukaan lelun, mulla oli Päärynä. Se kulki leireille ja reissuille ja kavereiden luokse. Rakastin sitä jo lapsena. Ja sitten kun kasvoin, se oli ainoa lelu, jota en koskaan pakannut pahvilaatikkoon tai vienyt kirpputorille. Se muutti mukana pois lapsuudenkodista, ensin hetkeksi Joensuuhun, sitten Helsinkiin. Siinä se on aina ollut, mun sängyllä. Lapsuudenkodin sängyllä, ekan soluasunnon sängyllä, ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen Helsinki-kodin sängyllä. Ehkä hassua, mutta en välitä.

En tiedä, miksi Päärynä on mulle niin tärkeä edelleen, 29-vuotiaana. Kai se muistuttaa lapsuudesta, tuo turvaa. Tai ehkä Toy Story -elokuvat ovat vaikuttaneet vähän liikaa, ajatus niistä poloisista leluista, joilla lapsi ei enää leiki kun kasvaa isoksi 😀

2. Valokuvat

Muistan lukeneeni artikkelin perheestä, jonka koti tuhoutui tulipalossa. Kyseessä oli rivitalo, ja perheellä oli ennen palon leviämistä omaan asuntoon ollut pieni hetki hakea joitain tavaroita turvaan. ”Ota valokuvat”, palomies oli neuvonut perheen äitiä. Niinpä, melkein kaiken muun saa korvattua, mutta ei filmikameralla otettuja vanhoja valokuvia.

Heti sen jälkeen, kun olisin laittanut Päärynän taskuun, kantaisin tuhoutuvasta talosta mukanani kaikki mahdolliset valokuva-albumit. Luulen, että niin tekisi aika moni muukin. Valokuviin on säilötty iso osa omaa lapsuutta ja oman perheen historiaa. Hetkiä, joita ei muista, mutta jotka tulevat kuvien kautta vähän todellisimmiksi. Hetkiä, jotka muistaa kristallinkirkkaasti, vaikka niistä olisi kulunut vuosia. Pieniä välähdyksiä lapsuuden kesistä ja jouluaatoista.

Katselen valokuvia aika usein, varsinkin lapsuudenkodissa ollessani. Omia kuvia on tietenkin aina hauska katsoa, mutta yhtä lailla hienoa on selailla omien vanhempien lapsuus- ja nuoruuskuvia. Usein sitä nimittäin unohtaa, että porukoilla oli elämänsä ennen meitä. Että samalla tavalla nekin olivat nuoria. Nykyään useimmat kuvat ovat digitaalisessa muodossa, mikä on mahdollisten talojen tuhoutumisten kannalta hyvä juttu, mutta nostalgian kannalta vähemmän hyvä. 

Jos en saisi mukaani kaikkia valokuvia, ottaisin ainakin yllä olevassa kuvassa näkyvän kehystetyn lapsuusmuiston. Tuo valokuva on sekin kulkenut mun mukana lapsuudenkodista omiin koteihin. Ei se ole sinänsä kummallinen, minä ja sisarukseni miljoona vuotta sitten raitayöpaidoissamme. En minä tuota hetkeä muista ja kehyskin on kovin tavallinen. Kuva on silti tärkeä, olen jotenkin kiintynyt siihen. Se kuuluu samaan ”ainahan se on siinä ollut” -sarjaan kuin Päärynäkin.

3. M-kaulakoru

Ainoa koru, jonka perään itkisin, on mun M-riipus. Olen saanut sen kastelahjaksi kummiltani eli se on ollut omaisuuttani lähes koko elämäni. Huikea ajatus! En minä sitä ole koko elämääni käyttänyt ja on pitkiä jaksoja, kun se ei ole kaulassani lainkaan. Se on silti äärettömän rakas. Musertuisin, jos se katoaisi (sen vuoksi en aina pidäkään sitä, pelkään että se häviää).

Kaulakorun toiselle puolelle on kaiverrettu nimikirjaimeni M, toiselle syntymäaikani. Perus kummilahja siis, mutta tunnearvo nostaa korun arvoa hurjasti omissa silmissäni. Jotenkin kai myös fiilistelen sitä ajatusta, että jos koskaan saisin lapsen, voisin antaa korun hänelle. Mulla on tallessa oman isäni mahdollisesti myös kastelahjana saama kaulakoru. Se on samanlainen kuin omani, mutta koristeltuna hänen nimikirjaimellaan.

4. Merikartta

Edellisistä poiketen tämän historia ei ulotu lapsuuteeni. Se on itse asiassa melko uusi juttu kotonani, Kotka-merikartta nimittäin. Sain kartan joitain vuosia sitten ystävältäni tuparilahjaksi. Tykkään siitä noin esteettisellä tasolla, mutta vieläkin tärkeämpää: se muistuttaa minua samaan aikaan kahdesta tärkeästä jutusta, kodista ja ystävyydestä. Ihan hyvin elottomalta asialta. 

Ystävyydestä luonnollisesti siksi, että sain sen ystävältäni. Kodista siksi, että vaikka olen ollut jo vuosia paperilla helsinkiläinen, Kotka on kuitenkin aina koti. Saattaa kuulostaa sentimentaaliselta lässytykseltä, mutta seinällä roikkuva kartta muistuttaa minua omista juuristani. Sitä katsomalla tulee mieleen muistoja. Vaikkapa se, kun pienenä huristeltiin mummin ja vaarin keltaisella moottoriveneellä Sapokasta Varissaareen. Tai kaikki ne kerrat kun pyöräiltiin Norskin siltaa pitkin kouluun keskustaan. Kuutsalon kesäleirit, Santalahden luontopolku, Laivaleikkipuisto, Mussalon luola… kaikki ne ihmiset, paikat ja tapahtumat, jotka tekivät lapsuuteni.

———-

PS. Bonuslista (eli nämäkin haalisin mukaani, jos noiden neljän jälkeen jäisi vielä aikaa): 

Kaksi mummon kätköistä saatua Arabian vanhaa kynttilänjalkaa. Kolme porukoilta nyysittyä peltistä teerasiaa. Kirpparilta ostamani lasinen rasia. Mikki Hiiri -teepaita, jonka iskä toi Pariisin Disneylandista. Pahvilaatikko täynnä lapsuusmuistoja. Arsenal-huppari. Mummolta perityt kultasormukset.