Kotisi on tuhoutumassa – mitkä TAVARAT pelastat?

Suosikkitavarat: Nämä neljä. 

Nimetön suunn.malli-4.jpg

Minä olen kauhean kiitollinen kaikista omistamistani tavaroista. Ennen kaikkea tietysti ihan niistä perusjutuista, joiden arvon huomaisi, jos ne otettaisiin pois. On sänky, jossa nukkua. Pöytä, jonka ääressä syödä ja tehdä töitä. On uuni ja jääkaappi ja pesukone. Kattiloita ja paistinpannu. Verhot ikkunoiden edessä. Sähköhammasharja ja sählymaila. 

Kuvittelen, etten olisi mikään hurja tavaran hamstraaja, mutta totuus lienee toinen. Kaikki on toki suhteellista, mutta onhan mulla hitto vie tosi paljon kamaa, sellaistakin, mitä en välttämättä tarvitsisi. Kuten nyt vaikka ihan liikaa astioita siihen nähden, etten ole koskaan järjestänyt kymmenen hengen illalliskutsuja. 

Jos kaikki elämisen kannalta oleelliset jutut otetaan pois, jäljelle jää vielä iso kasa ns. turhia tavaroita. Kaikki ne ylimääräiset astiat, sisustushärpäkkeet ja koriste-esineet. Korut, osa vaatteistakin. Mitkä niistä turhista jutuista ovat oikeasti tärkeitä? Loppujen lopuksi aika harva.

Mitä pelastaisit tuhoutumassa olevasta asunnostasi? Jos tulisi vaikka asteroidi, joka murskaa just sun kodin. Tai radioaktiivista säteilyä. Tai tulipalo. Minuutti aikaa ennen tuhoa, mitä pelastat? Ihmiset ja eläimet totta kai, mutta sen jälkeen? Mitkä tavarat pelastaisit, jos saisit mahdollisuuden? Mikä materiaalinen asia on niin tärkeä, että valitsisit sen kaiken muun keskeltä, ottaisit mukaasi, jos kotisi olisi tuhoutumassa? Mitä tavaraa ei voi korvata, millä on eniten tunnearvoa? 

Sängyt, pöydät ja jääkaapit ovat tärkeitä juttuja, mutta niin ovat jotkut ”turhatkin” tavarat.

Minä pelastaisin ennen kaikkea muuta nämä neljä juttua… eli suosikkitavarani. Rahallinen arvo nimellinen, tunnearvo mittaamaton.

1. Päärynä

(Meinasin aloittaa tämän toteamalla, että suosikein suosikkitavaroistani on vähän nolo, mutta höpö höpö! Lapsuusmuistot kunniaan!)

Nimetön suunn.malli-4.jpg

Mulla on noin nelivuotiaasta asti ollut pieni vihreä pehmolelu-dinosaurus, Päärynä nimeltään. Päärynän historia on vähän hämärän peitossa, muistikuvieni mukaan olen saanut sen iskältä nimipäivälahjaksi. Jotenkin tuntuu, että se olisi ostettu Kotkan vanhasta Sokoksesta, muistissa välkkyy kori, joka oli pehmodinoja täynnä. Voin olla väärässäkin. Päärynä on joka tapauksessa ensimmäinen tavara, jonka pelastaisin. Sillä on ihan hirvittävän paljon tunnearvoa, mokomalla nuhjuisella dinosauruksella.

Päärynä oli lapsena mun suosikkilelu. Kun ekaluokan luokkakuvaan sai ottaa mukaan lelun, mulla oli Päärynä. Se kulki leireille ja reissuille ja kavereiden luokse. Rakastin sitä jo lapsena. Ja sitten kun kasvoin, se oli ainoa lelu, jota en koskaan pakannut pahvilaatikkoon tai vienyt kirpputorille. Se muutti mukana pois lapsuudenkodista, ensin hetkeksi Joensuuhun, sitten Helsinkiin. Siinä se on aina ollut, mun sängyllä. Lapsuudenkodin sängyllä, ekan soluasunnon sängyllä, ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen Helsinki-kodin sängyllä. Ehkä hassua, mutta en välitä.

En tiedä, miksi Päärynä on mulle niin tärkeä edelleen, 29-vuotiaana. Kai se muistuttaa lapsuudesta, tuo turvaa. Tai ehkä Toy Story -elokuvat ovat vaikuttaneet vähän liikaa, ajatus niistä poloisista leluista, joilla lapsi ei enää leiki kun kasvaa isoksi 😀

2. Valokuvat

Nimetön suunn.malli-4.jpg

Muistan lukeneeni artikkelin perheestä, jonka koti tuhoutui tulipalossa. Kyseessä oli rivitalo, ja perheellä oli ennen palon leviämistä omaan asuntoon ollut pieni hetki hakea joitain tavaroita turvaan. ”Ota valokuvat”, palomies oli neuvonut perheen äitiä. Niinpä, melkein kaiken muun saa korvattua, mutta ei filmikameralla otettuja vanhoja valokuvia.

Heti sen jälkeen, kun olisin laittanut Päärynän taskuun, kantaisin tuhoutuvasta talosta mukanani kaikki mahdolliset valokuva-albumit. Luulen, että niin tekisi aika moni muukin. Valokuviin on säilötty iso osa omaa lapsuutta ja oman perheen historiaa. Hetkiä, joita ei muista, mutta jotka tulevat kuvien kautta vähän todellisimmiksi. Hetkiä, jotka muistaa kristallinkirkkaasti, vaikka niistä olisi kulunut vuosia. Pieniä välähdyksiä lapsuuden kesistä ja jouluaatoista.

Katselen valokuvia aika usein, varsinkin lapsuudenkodissa ollessani. Omia kuvia on tietenkin aina hauska katsoa, mutta yhtä lailla hienoa on selailla omien vanhempien lapsuus- ja nuoruuskuvia. Usein sitä nimittäin unohtaa, että porukoilla oli elämänsä ennen meitä. Että samalla tavalla nekin olivat nuoria. Nykyään useimmat kuvat ovat digitaalisessa muodossa, mikä on mahdollisten talojen tuhoutumisten kannalta hyvä juttu, mutta nostalgian kannalta vähemmän hyvä. 

Jos en saisi mukaani kaikkia valokuvia, ottaisin ainakin yllä olevassa kuvassa näkyvän kehystetyn lapsuusmuiston. Tuo valokuva on sekin kulkenut mun mukana lapsuudenkodista omiin koteihin. Ei se ole sinänsä kummallinen, minä ja sisarukseni miljoona vuotta sitten raitayöpaidoissamme. En minä tuota hetkeä muista ja kehyskin on kovin tavallinen. Kuva on silti tärkeä, olen jotenkin kiintynyt siihen. Se kuuluu samaan ”ainahan se on siinä ollut” -sarjaan kuin Päärynäkin.

3. M-kaulakoru

Nimetön suunn.malli-4.jpg

Ainoa koru, jonka perään itkisin, on mun M-riipus. Olen saanut sen kastelahjaksi kummiltani eli se on ollut omaisuuttani lähes koko elämäni. Huikea ajatus! En minä sitä ole koko elämääni käyttänyt ja on pitkiä jaksoja, kun se ei ole kaulassani lainkaan. Se on silti äärettömän rakas. Musertuisin, jos se katoaisi (sen vuoksi en aina pidäkään sitä, pelkään että se häviää).

Kaulakorun toiselle puolelle on kaiverrettu nimikirjaimeni M, toiselle syntymäaikani. Perus kummilahja siis, mutta tunnearvo nostaa korun arvoa hurjasti omissa silmissäni. Jotenkin kai myös fiilistelen sitä ajatusta, että jos koskaan saisin lapsen, voisin antaa korun hänelle. Mulla on tallessa oman isäni mahdollisesti myös kastelahjana saama kaulakoru. Se on samanlainen kuin omani, mutta koristeltuna hänen nimikirjaimellaan.

4. Merikartta

Nimetön suunn.malli-4.jpg

Edellisistä poiketen tämän historia ei ulotu lapsuuteeni. Se on itse asiassa melko uusi juttu kotonani, Kotka-merikartta nimittäin. Sain kartan joitain vuosia sitten ystävältäni tuparilahjaksi. Tykkään siitä noin esteettisellä tasolla, mutta vieläkin tärkeämpää: se muistuttaa minua samaan aikaan kahdesta tärkeästä jutusta, kodista ja ystävyydestä. Ihan hyvin elottomalta asialta. 

Ystävyydestä luonnollisesti siksi, että sain sen ystävältäni. Kodista siksi, että vaikka olen ollut jo vuosia paperilla helsinkiläinen, Kotka on kuitenkin aina koti. Saattaa kuulostaa sentimentaaliselta lässytykseltä, mutta seinällä roikkuva kartta muistuttaa minua omista juuristani. Sitä katsomalla tulee mieleen muistoja. Vaikkapa se, kun pienenä huristeltiin mummin ja vaarin keltaisella moottoriveneellä Sapokasta Varissaareen. Tai kaikki ne kerrat kun pyöräiltiin Norskin siltaa pitkin kouluun keskustaan. Kuutsalon kesäleirit, Santalahden luontopolku, Laivaleikkipuisto, Mussalon luola… kaikki ne ihmiset, paikat ja tapahtumat, jotka tekivät lapsuuteni.

———-

PS. Bonuslista (eli nämäkin haalisin mukaani, jos noiden neljän jälkeen jäisi vielä aikaa): 

Kaksi mummon kätköistä saatua Arabian vanhaa kynttilänjalkaa. Kolme porukoilta nyysittyä peltistä teerasiaa. Kirpparilta ostamani lasinen rasia. Mikki Hiiri -teepaita, jonka iskä toi Pariisin Disneylandista. Pahvilaatikko täynnä lapsuusmuistoja. Arsenal-huppari. Mummolta perityt kultasormukset.

Puheenaiheet Sisustus Ajattelin tänään

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 1: Ariel

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

ariel-petite-sirene.jpgKuva: Disney

Näyttelijä Keira Knightley oli alkuviikosta vieraana Ellen DeGeneresin talk-show’ssa. Knightley puhui haastattelussa kolmevuotiaasta tyttärestään ja mainitsi, ettei anna tämän katsoa tiettyjä Disney-piirrettyjä. Kiellettyjen listalla ovat ainakin Tuhkimo ja Pieni merenneito.

Ensin mainittu siksi, koska ”Tuhkimo vain odottaa rikkaan miehen pelastavan hänet”.

Jälkimmäinen siksi, koska ”älä luovu äänestäsi miehen vuoksi”.

Ihan päteviä pointteja… vai onko sittenkään?

Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, ensimmäinen ajatukseni olisi todennäköisesti vähän Knightleyn ajatuksen kaltainen. Että katsotaan mieluummin jotain muuta kuin Disneyn prinsessasatuja, jotain voimaannuttavampaa. Enhän minä haluaisi opettaa lapsilleni, että prinsessan sopii vain näyttää nätiltä ja odottaa, prinssi tulee kyllä ja pelastaa. Luetaan Iltasatuja kapinallisille tytöille, ei mitään tuhkimoita ja kaunottaria ja ruususia!

Minä olen lapsena katsonut kasapäin Disney-piirrettyjä, myös niitä pahamaineisia prinsessasatuja. Ne olivat tuolloin vain elokuvia muiden joukossa. Lapsuusiän ohitettuani olen kuitenkin huomaamatta alkanut nyrpistellä nenääni Disney-prinsessoille (en koskaan Mulanille, Mulan rocks! Pelasti Kiinan ja kaikkea).

Disney-prinsessat odottavat pelastavaa prinssiä. Disney-prinsessat ovat avuttomia ja höpsöjä tyttösiä. Disney-prinsessat toistavat stereotypioita, joiden mukaan naisen pitää olla kiltti, kaunis ja kohtelias. Disney-prinsessojen happy ever after liittyy aina mieheen. Kaiken lisäksi Disney-prinsessat on piirretty niin hoikiksi, että näyttävät napsahtavan keskeltä katki (esimerkkinä vaikkapa yllä oleva kuva Arielista). Ei hyvä!

Disney-prinsessojen ja ”prinsessakulttuurin” haitallisesta vaikutuksesta lapsiin on tehty tieteellinen tutkimuskin.

Ihan varmasti Disneyn prinsessasaduissa on puutteensa. Se, että saduissa korostetaan aina prinsessojen poikkeuksellista kauneutta ei ole hyvä juttu. Se, että Auroran kohtalona on vain odottaa, odottaa ja odottaa prinssin pelastavaa suudelmaa ei ole hyvä juttu. Totta kai olisi kivempaa, jos prinsessa saisi pelastaa itse itsensä.

Mutta! Jos unohdetaan ulkonäkö ja tietyt tarinalliset aspektit ja keskitytään persooniin, ovatko Disney-prinsessat oikeasti huonoja esikuvia. Ovatko he todella avuttomia tyttösiä, jotka vain odottelevat prinssejään ja hylkäävät ääniään?

…. ja niin minä päädyin lainaamaan kirjastosta Disney-piirrettyjä… koska pitäähän tämä selvittää.

Ensimmäisenä A niin kuin Ariel, Keira Knightleyn kieltolistalla oleva Pieni merenneito siis.

Onko Ariel huono esikuva?

Wikipedia kertoo, että ”Pieni merenneito on Disneyn animaatioelokuva vuodelta 1989. Elokuva perustuu H.C. Andersenin samannimiseen satuun, joka kertoo nuoresta merenneidosta, joka rakastuu ihmisprinssiin ja saa noidan muuttamaan itsensä ihmiseksi.”

Jep, Ariel rakastuu prinssiin, pitää paikkaansa. Ja jep, hän luopuu äänestään, jotta merinoita Ursula muuttaisi hänet ihmiseksi. Äläkä luovu äänestäsi miehen vuoksi, niinhän Keirakin sanoi.

Pieni merenneito ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaustarina, jossa Ariel luopuu kaikesta prinssinsä vuoksi. Pieni merenneito on nuoren tytön kasvutarina.

Ariel, hölmö tyttönen, joka hylkää äänensä ja perheensä miehen takia? Vai Ariel, kapinallinen ja seikkailunhaluinen nuori nainen, joka haluaa nähdä maailmaa ja toteuttaa unelmansa?

Vaikka Pieni merenneito loppuu siihen, että Ariel ainakin jollakin tasolla jättää perheensä ja menee naimisiin prinssi Ericin kanssa – ja tätä ”onnellista loppua” saa kritisoida, Ariel oli elokuvan alussa 16-vuotias ja tuskin kovin paljon vanhempi mennessään naimisiin tyypin kanssa, jonka oli tuntenut suurin piirtein puoli sekuntia – tarinassa on kyse paljon isommista jutuista kuin miehestä.

Heti leffan alussa alleviivataan kuinka Ariel, merikansan kuninkaan tytär, haluaa hovihömpötyksen sijaan seikkailla. Hänelle ei riitä turvallinen ja suojattu elämä meren alla, hän haluaa ulos maailmaan, keinolla millä hyvänsä. Somebody’s gotta nail that girl’s fins to the floor”, sanoo Sebastiankin, kun Ariel viipottaa omilla teillään. Kukaan ei kuitenkaan pysty pitämään häntä paikoillaan.

I want moooore…

Ariel kapinoi pelottavan kontrolloivan isänsä ja koko merenalaisen yhteiskunnan asettamia odotuksia vastaan. Hänellä on oma tahto ja omat unelmat, eivätkä ne liity millään tavalla mieheen – ei ainakaan aluksi. Ariel on kiinnostunut merenpinnan yllä olevasta maailmasta jo kauan ennen kuin hän tapaa prinssinsä. Hän puolustaa avomielisesti ihmisiä, jotka hänen omassa elinympäristössään on leimattu vaarallisiksi. Hän on utelias, maailmasta kiinnostunut tyttö, joka nyt vain sattuu rakastumaan prinssiin.

Kyllä, on ehkä hieman hupsua rakastua päätäpahkaa mieheen, jonka kanssa ei ole edes keskustellut. Ja on sataprosenttisen typerää tehdä sopimus Ursulan kanssa. Mutta Ariel on 16-vuotias, hupsuus ja typeryys hänelle sallittakoon.

Kaikkein tärkein pointti lienee tämä: Ariel ei ollut onnellinen. Hän halusi jotain muuta ja meni ja toteutti unelmansa. Ei kai se ole huono juttu, että hän löysi samalla rakkauden. Ja ihan hyvä tyyppihän prinssi Eric oli, pelasti koirankin. Ja rakastui muuten Arielin ääneen, ei ulkonäköön.

Ja mitä siihen prinssi pelastaa prinsessan -stereotypiaan tulee, Pienessä merenneidossa se oli Ariel, joka ensin pelasti Ericin.

Eli onko Ariel huono esikuva?

Ei! Hän saattaa olla hiukan höpsö, ja naimisiin ryntääminen… noh, olisi ehkä ollut voimaannuttavampaa, jos Arielin ei olisi tarvinnut pysyvästi jättää koko entistä elämäänsä. Hän on kuitenkin reipas, sisukas, avarakatseinen ja rohkea. Hän tekee mitä itse tahtoo ja toteuttaa omat unelmansa. Ariel ei ole mikään prinssiä odottava reppana, vaan aktiivinen toimija omassa elämässään. Vallan mainio esikuva siis.

———-

PS. Päivän korvamato:

LUE MYÖS:

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 2: Tuhkimo

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 3: Aurora

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 4: Belle

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 5: Jasmine

SEURAA BLOGIA:

BLOGLOVININSTAGRAM

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään