Rikossarjoista parhaat (tyypiltä, joka vihaa rikossarjoja)

Suosikki-inhokkiasia: rikossarjat

Seuraa nolohko fakta minusta.

Kun käyn nukkumaan, katson lähes joka ilta sänkyni alle. Pitää nähkääs tarkistaa, ettei siellä ole ketään ylimääräistä. Joskus saatan olla jo silmät kiinni peiton alla, kun koen pakottavaa tarvetta sängynalus-tsekkaukseen.

Tämä tapa ei – kuten voisi ehkä kuvitella – juonna lapsuuteeni. En ole traumatisoitunut lapsuusajan mielikuvitushirviöistä. Ehdin nukkua jokseenkin 29 vuotta ilman sängyn alle kuikuilua.

Ei, minun pelkoni sai alkunsa vasta aikuisiällä, noin vuosi takaperin. Se alkoi Lutherista. Jep arvon Idris Elba ja kumppanit, syytä teitä yörauhani rikkomisesta.

Lutherissa (BBC:n rikossarjassa siis) on kohtaus, jossa nainen murhataan yöllä omassa sängyssään. Sekopäinen murhamies on piiloutunut naisen sängyn alle ja möyrii sieltä esiin naisen nukkuessa. Tämä ällöttävä fiktiivinen murhahetki on jumahtanut mieleeni eikä lähde sieltä enää pois. Seurauksena sängynalus-tsekkaukset.

(Olen pahoillani jos nyt tartutin pelkoni kehenkään. Voi lohdutuksena sanoa, ettei sänkyni alla ole KOSKAAN ollut yhtäkään murhaajaa. Pölyä kyllä, murhaajia ei.)

Vielä jokunen vuosi sitten katsoin paljon enemmän rikossarjoja kuin nyt. Katsoin Criminal Mindsia ja sen koko ajan kammottavammaksi meneviä murhamysteereitä. Katsoin Beckejä ja Wallandereitä. Murhia murhien perään. Olin jo alkanut tympääntyä ahdistaviin ja pelottaviin rikossarjoihin, mutta tapaus Luther oli viimeinen niitti. Kuppi meni nurin, kamelin selkä katkesi. Tein itseni kanssa sopimuksen: en enää katso liian ahdistavia, pelottavia, murhia ja muita rikoksia täynnä olevia sarjoja. Jos alitajuntaan jää merkki kaikesta katsotusta, en halua mieleni olevan täynnä sarjamurhaajia ja kuolevia lapsia.

Haluan mieluummin, että mieleni on täynnä naurua ja kissanpentuja. Ja Amy Poehleria.

Rikon sopimustani aina aika ajoin, mutta rikossarjojen katseluni on joka tapauksessa vähentynyt huomattavasti. Jos nykyään törmään Criminal Mindsiin, vaihdan kanavaa. Saatan alkaa seuraamaan jotain ruotsalaista rikosdraamaa, mutta jos homma menee ällöksi ja ahdistavaksi, suljen telkkarin. Ennen oli ällön ja ahdistavankin uhalla pakko katsoa loppuun, jotta saa tietää murhaajan. Yritin katsoa Lutherin viimeisen kauden (juu en ole täydellinen tyyppi lainkaan), mutta en päässyt ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Se oli kaikkea, mitä olin alkanut sarjoissa vihata: liian ahdistava, liian synkkä, liian pelottava, liian väkivaltainen. Ärsytti, että edes menin aloittamaan sen katsomisen. Olisi pitänyt jo tietää paremmin, nyt pelkään myös kaksikerrosbussien yläkertoja.

Koska tiedän, että väistämättä rikon sopimustani, olen tehnyt alasopimuksen. Jos ja kun rikossarjoja katson, niiden täytyy ainakin olla todella hyviä rikossarjoja. En minä minkään tusinatavaran vuoksi halua yöuniani menettää.

Kaikesta jeesustelustani huolimatta on sanottava, että todella hyviä rikossarjoja on onneksi olemassa. Ja vaikka todella hyvissäkin rikossarjoissa on melko alhainen nauru- ja kissanpentuindeksi, välillä katson niitä ihan mielelläni. Kunhan saan vastapainoksi Frendejä ja Parks and Reciä.

Tämä koko kirjoitus oli tarpeettoman pitkä johdanto itse aiheeseen eli suosikkirikossarjoihini! Kyllä, olen just se toope, joka ensin julistaa kuinka vihaa jotain ja sen jälkeen ylistää. Oh well. #notallcrimeseries

Näistä rikossarjoista minä olen pitänyt:

Broadchurch

Brittiläinen Broadchurch (2013-2017) on mun kirjoissa paras koskaan tehty rikossarja. Tai ainakin sen ensimmäinen kausi on, kaksi seuraavaa ovat hyviä muttei ykkösen veroisia.

Ykkösessä on taitavasti rakennettu pienen pojan murhamysteeri, loppuun asti kestävä jännitys, upeita rannikkomaisemia ja mainiot näyttelijät; sittemmin Oscar-palkittu Olivia Colman, oma suosikkini David Tennant ja toinenkin Tohtori, riipaisevasti poikansa menettänyttä äitiä esittävä Jodie Whittaker. Ei ole väkivaltaa jolla mässäillä, vain yksi murha, jota Colmanin ja Tennantin esittämät ylikonstaapeli Ellie Miller ja rikoskomisario Alec Hardy pala palalta ratkovat.

Kaikki kolme kautta löytyvät Netflixistä.

Top of the Lake

On muuten visuaalisesti upea sarja, Top of the Lake siis. Uuden-Seelannin kauniisiin maisemiin kätkeytyy ruma mysteeri, joka alkaa 12-vuotiaan tytön katoamisesta. Viime vuosikymmenen kehutuimpiin tv-näyttelijöihin lukeutuva Elisabeth Moss on Australiasta kotikonnuillaan vieraileva rikostutkija, joka alkaa tutkimaan tapausta. Seurauksena on ahdistavaa meininkiä, mutta kiistatta hyvä sarja.

Top of the Lake: China Girl -kakkoskaudella on eri mysteeri ja näyttelijöiden joukossa muuan Nicole Kidman.

Sarja löytyy käsittääkseni ainakin HBO Nordicilta.

Nousuvesi

Nousuvesi (ruots. Springfloden) on suosikkini viime vuosien miljoonista ja miljoonista ruotsalaisista rikossarjoista. Nuori poliisiopiskelija Olivia Rönning (Julia Ragnarsson) saa kesätehtäväksi tutkia mysteeriksi jäänyttä avointa murhatapausta, ja sen ratkaisemisesta tulee hänelle pakkomielle. Aikoinaan kyseisen murhan tutkinnasta vastasi hänen edesmennyt isänsä. Sarja pitää otteessaan ja onnistuu yllättämäänkin.

Kakkoskausikin oli ihan pätevä uusine mysteereineen.

Sarja tuli Yleltä ja löytyi Areenasta, mutta on jo sieltä poistunut.

Millennium-trilogia

Loppuun tylsä valinta.

Hollywood-versioinnista en tiedä, mutta onhan alkuperäinen Millenium-trilogia nyt mainio sarja. Monivaiheisen mysteerin lisäksi se pitää loppuvaiheillaan sisällään yhden kaikkien aikojen tyydyttävimmistä kohtauksista, kun SPOILER ALERT! oikeussalissa paha saa vihdoin ja viimein palkkansa. Noomi Rapacen esittämä Lisbeth Salander on badass parhaasta päästä.

Tullut miljoona kertaa telkkarista ja löytyy myös Netflixistä.

PS. Rikossarjan määritelmäni kaipaa tarkennusta. Sellaiset sarjat kuin vaikkapa White Collar, Lucifer, Hawaii 5-0 ja Veronica Mars eivät mun kirjoissa ole rikossarjoja. Tai ovat, mutta eivät rikossarja-rikossarjoja, enemmänkin rikos- ja poliisisarjoiksi naamioitua leppoisaa hömppää, joissa on murhista ja muista ikävistä jutuista huolimatta melko korkea nauru- ja kissanpentuindeksi. Rikossarja-rikossarjoissakin saattaa olla huumoria, mutta kokonaisuutena meininki on synkkää, surullista ja ahdistavaa. Sellaista, ettei mikään määrä läpänheittoa auta kääntämään NJKI:tä positiiviseksi. Neljän sarjan listani koostuu nimenomaan rikossarja-rikossarjoista, muussa tapauksessa Veronica ja Neil Caffrey olisivat ehdottomasti mukana.

PPS. Otan vastaan suosituksia ei-traumatisoivista rikossarjoista. Hiton Luther…