Wait ’til you meet my little sister
Suosikkiasia: seuraavat sukupolvet
Sara Bareillesin kappaleessa Armor on kohta jossa lauletaan:
I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloom in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister
Pidän tuosta kohdasta. Se toimii myös mainiona ohjenuorana kansainvälisenä naistenpäivänä (ja aina); ymmärrä että seisot sinua edeltävien naissukupolvien olkapäillä, ole itse nostamassa seuraavia sukupolvia.
Wait ’til you meet my little sister
Jos sosiaalista mediaa on uskominen, käynnissä on suuri sukupolvien taistelu milleniaalien ja Z-sukupolven välillä. Z-sukupolvi kuulemma naurestelee milleniaalien sivujakauksille ja pillifarkuille, milleniaalit yrittävät vastata huutoon naureskelemalla nuoremmilleen.
Tapelkoon ken haluaa. Ja kyllähän minäkin – näin 31-vuotiaana milleniaalina – välillä pyörittelen silmiäni nykynuorisolle, älypuhelimet kädessä syntyneelle Z-sukupolvelle. Eikö se kuulu asiaan?
Suurimman osan ajasta kuitenkin fiilistelen sitä, että maailma on täynnä fiksuja, suvaitsevaisia ja empaattisia nuoria ihmisiä, joille ne asiat, jotka minun on täytynyt opetella, ovat täysin itsestäänselviä. En minä esimerkiksi ollut kuullutkaan termiä intersektionaalinen feminismi ennen kuin olin aikuinen.
Katsoin muutama päivä sitten Netflixin tulleen leffan Moxie (suom. Näpit irti!). Sen on ohjannut suosikkityyppini Amy Poehler. Oikein pätevä naistenpäivän leffatärppi.
Moxie kertoo lukioikäisestä Vivianista (Hadley Robinson), joka kokee feministisen herätyksen. Koulun uusi tyttö Lucy (Alycia Pascual-Peña) auttaa Viviania näkemään, että koulun poikien boys will be boys -käytös on oikeasti seksististä paskaa, pahimmillaan seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Vivian inspiroituu äitinsä Riot grrl -nuoruudesta ja perustaa anonyymin Moxie-zinen koulunsa patriarkaalisia rakenteita ravistelemaan.
Leffa oli oikein viihdyttävä ja hyvää tarkoittava. Alleviivatun intersektionaalinen. Ei täydellinen, mutta yhtä kaikki hienoa, että Moxien kaltaisia leffoja tehdään. Ja hienoa on myös se, että eihän niitä välttämättä edes tarvitsisi tehdä. Tuntuu nimittäin siltä, että isolle joukolle nykynuorista – tai ainakin Moxien oletetulle kohderyhmälle – elokuvan alleviivaamat ”opit” ja esiin nostamat epäkohdat ovat jo tuttuja juttuja. Sellaisia, jotka tiedostetaan ja joita yritetään korjata. Hyvä niin.
Ei maailma tietenkään ole valmis ja virheetön, kaukana siitä. Eivätkä nykynuoret ole täydellisen valveutuneita ja virheettömiä.
Silti, näin naistenpäivänä – jonka syitä ei sovi unohtaa – sanottakoon, että mulla on täysi luotto Suomen ja maailman tyttöihin ja nuoriin naisiin. Ja nuoriin ihmisiin ylipäänsä. Z-sukupolvi näyttäytyy meikä-milleniaalille aiempia sukupolvia avoimempana ja suvaisevaisempana, vaikeistakin asioista puhuvana, epäkohtiin puuttuvana ja maailmaa muuttavana.
Onko se mikään ihme? Jos kerran seistään edeltävien sukupolvien olkapäillä, eikö sukupolvi toisensa jälkeen väistämättä nouse aina vähän korkeammalle.
Wait ’til you meet my little sister
Moxie (Näpit irti!) katsottavissa Netflixissä. Elokuva perustuu Jennifer Mathieun samannimiseen kirjaan.
PS. Hyvää naistenpäivää. My armor comes from you.
SEURAA BLOGIA:
LUE MYÖS: