Superijori

1.4.2018 melyl

Toisinto

Tätä on suoraan sanoen aika hankala kirjoittaa, koska oon vielä vähän vereslihalla enkä haluais kuulostaa liian katkeralta.

Tein sitten toisinnon tosta viime syksyisestä hakuprosessista.

Huhut mun alalla kiertää nopeammin kuin kulovalkea ja helmikuun aikana kuulin että useampi vanhempi työkaveri oli hakenut siihen samaiseen innovaattorilafkaan johon hain aikaisemmin. Vaikka edelleen mulla oli hieman pelottavat ja itseäni alentavat fiilikset, niin harkinnan jälkeen päätin sitten lähestyä sitä niiden rekryvastaavaa ja tarjota itseäni uudelleen prosessiin. Ajatus siitä että pääsisin osaksi sitä alaa ravistelevaa huippuporukkaa oli motivoiva. Mahdollisuus työskennellä taas L:n kanssa tuntui enemmän kuin ihanalta. Hyvnä bonarimotivaattoreina tuli tietty parempi palkka, uudet hienot työkalut- ja lelut mitä hommaan kuului. (Vaaleanpunaisista seinistä ja älyttömän upeasta toimistosta puhumattakaan).

Eli siis juttelin sen rekryvastaavan kanssa ja tarjosin itseäni. Kerroin et edelleen kiinnostaa todella, todella paljon. Rekryvastaava ilahtui, oli kuulemma todella paljon ajatellut mua ja oli iloinen kun olin ottanut uudestaan yhteyttä. Hänen kertomansa mukaan harva ottaa uudestaan yhteyttä, ja hänen näkemyksensä onkin, että jos ei ota, niin ei ne varmaan heille todella haluakkaan. (Eli siis kaikki kiva löpinä siitä, että pidetään tiedot tallessa jos jotain tulee- shit not gonna happen, ellet itse ota yhteyttä).

”Sinnikkäät selviää, ja sulla selkeästi tota sinnikkyyttä riittää.”

Puhelussa sovittiin, että meen käymään uudestaan haastattelussa, hän laittaa mulle päivästä vielä viestiä seuraavan viikon aikana. Tätä seurasi jännittynyt viikko, jonka aikana kuulin, että vanhasta yksiköstä oli yksi ihminen lähtenyt, minnekkäs muualle kun tuohon samaiseen ihmelafkaan. Hämmennyin, tuleeko mulle nyt viesti että paikkaa ei olekkaan? Että prosessi menee jäihin? Kieriskelin itsetuskassa ja odotuksessa, olo oli kun joku olisi tunkenut jatkuvasti tikkuja kynsien alle. Samaan aikaan pidin yllä omaa hipeää fronttiani, hymyilin ja hoidin hommat, vaikka sisältä olin ihan hajoamispisteessä odottelusta.

L. laitteli tsemppaavia viestejä ja kertoi, että oli musta puhunut pelkästään hyvää. Kuulemma rekryvastaava oli myös innoisttaan. Multa löytyi reflektiökykyä kun oltiin puhuttu siitä syksyn hausta ja mun kykyrepertuaari oli juuri se mitä kuulemma kaivattiin. L hihkui riemusta ja varmuudesta ja sama varmuus tarttui pikkuhiljaa muhun, vaikka samalla pelkäsinkin sitä että mitä jos-mitä jos-mitä jos.

Viikko kului ja kutsu tuli haastatteluun viikon päähän.

Tällä kertaa päätin olla fiksumpi. En suuremmin miettinyt etukäteen vastauksia valmiiksi, pyrin vain luottamaan itseeni ja olemaan oma itseni. Kaikki tsemppasivat, hyvin se menee, oot vaan oma ihana itsesi, sä riität. Halusin myös uskoa tähän itsekkin, sillä mitäpä muuta mä voisinkaan tehdä? (ok, saatoin ottaa beettasalpaajan etukäteen, ettei kädet hikoaisi ja tein mindfulness-harjoituksen ennen haastattelua, mutta nämä tuskin on kiellettyjä tekoja?)

Menin haastatteluun ja niiden tilat oli ihanammat kuin muistin. Heti kun niihin astuu, niin sulle tulee automaattisesti sellanen fiilis, ettet halua lähteä sieltä koskaan (well-played sisustussuunnittelija). Odottelin että haastis alkaisi ja samalla juttelin niiden kahvilatyöntekijän kanssa (oikeesti oma barista meidän alalla, silleen mitä vittua nyt taas-) ja koitin pysyä rauhallisena, samalla kun selasin niiden kahvivalikoimaa.

Tällä kertaa mua sitten sen rekryvastaavan lisäksi haastatteli niiden palvelupäällikkö josta L oli kertonut, kuulemma hyvä tyyppi, enkä voi oikeestaan muuta siitä sanoakkaan. Niin oli.

Mä nyt hyppään sen haastattelun yli, koska koin että se meni paremmin kuin viimeksi ja niin sen rekryvastaavan mukaan menikin. (Vaikka yhdessä vaiheessa huomasin että se rekryvastaava oli kyllästynyt ja katseli kynsiään ja selkeesti pohti manikyyrin tarvetta.) Haastattelun jälkeen L tuli ilakoimaan, halaamaan ja ihanasti norkoomaan ovensuuhun (oikeasti en pääse yli siitä miten onnekas oon kun oon saanut sen mun elämääni, ihan paras aikuinen ystävä <3). Rekrytyyppi lupasi ilmoitella viikon aikana et missä mennään, yllättäen seuraava viikko olikin sitten sekä tästä että muista syistä johtuen aika rankka ja raskas ja omat tuneet heitteli akselilla eipäs-juupas-eipäs-juupas.

Seuraavan viikon perjantaina sain sitten puhelun missä tää rekryvastaava kyseli että mitä kuuluu ja vieläkö kiinnostaa? Että he haluaisi mut rekrytä ja he näkisi mut hyvin osana tiimiä, ainut ongelma on että he ei osaa ihan heti sanoa että millon tää varsinainen työ alkaisi, että se voisi olla nyt keväällä toukokuussa, tai sitten elokuun alkupuolella. Mutta että olisin ilman muuta ykkösvaihtoehto seuraavaan rekryyn. Tämä sopi minulle enemmän kuin hyvin, sillä nykyisessä yksikössä työskentely oli ihan mukavaa ja ajattelin että tästä saisinkin hyvin aikaa laittaa hommat niin sanotusti pakettiin. Hyvillä mielin päätettiin puhelu -”ihan hirveän kiva saada sut osaksi meidän tiimiä! ” Ja sovittiin, että kuun vaihteess rekry olisi yhteydessä tarkemman aikataulun sopimiseksi.

Helpotti ja hymyilytti, koko syksyn harmitus tuntui saavan hyvän päätöksen ja tuntui että kaikella harmilla oli tarkoitus ja päämäärä – tämä tässä. Mä olin tarpeeksi hyvä ja se vaati vain toisen kierroksen.

Alkoi ihana ajatusleikki, jossa mietin että miten pistäisin samalla kertaa nyt useamman asian kuntoon. Aloittaisin aamulenkit, hankkisin satulatuolin etätöitä varten, hankkisin vähän uutta vaatetta ja kenkää, muistivihkon, eväät jatkuvasti mintissä, ja paremman palkan puolesta enemmän rahaa säästöön. (Ikäänkuin en voisi tehdä näistä mitään nyt).

Kolmen viikon ajan olo oli aika uskomaton, harvat asiat stressasivat, vaikka ajoittain mietinkin että mitenhän irtisanominen otetaan työpaikalla. L:n kanssa viestiteltiin ja ilakoitiin tulevasta (ja se kuulemma kuumotteli rekryäjää että soita nyt jo ja laita mut allekirjoittamaan työsoppari). L pohti tulevia firman kesäjuhlia ja toivoi että pääsisin hyvissä ajoin mukaan ennen sitä.

Kuun vaihteen lähestyessä, viime viikolla tarkemmin, jouduin jäämään saikulle jumahtaneiden niskojen takia ja toivoin että näinä saikkupäivinä tulisi soittoa kotiin. Ja niinhän se sitten keskiviikkona tulikin.

Tiivistettynä:

”Ai hyvä sä oot jo ehtinyt kotiin. Me ollaan jouduttu viime viikon aikana pohtimaan näitä meidän rekryjä uudestaan ja tultu nyt siihen tulokseen ettei me ei voidakkaan nähdä sua osana meidän työyhteisöä. Että vaikka susta osa noista meidän arvoista löytyy, niin me jäätiin paria asiaa kaipaamaan, eikä löydetty susta sellasta heittäytymistä, tai uskota että voisit toimia myynnin tukena. Ja tää ei oo mikään työkokemukseen liittyvä asia, vaan jollain ihmisillä vaan on nää piirteet. Me halutaan aina olla 100% varmoja meidän rekryistä ja meillä nää päätökset pitää olla yksimielisiä. Tää oli kyl tosi vaikeeta, et suurin osa susta tykkäs mutta jollekkin oli jäänyt epäilyksiä. Mut hei tää ei tarkoita ettetkö sä olisi hyvä siinä mitä teet nyt, et sun pitää vaan pysyä sellaisessa toisessa työssä missä sä pärjäät, kun me nähdään että tää meidän duuni on niin vaativaa ettet täällä pärjäisi.”

Kuuntelin ja puristin silmät kiinni. Tää ei oo todellista. Tässä kävi ihan samalla tavalla kun viimeksi ja nyt vielä selkeemmin – älä soita meille enää koskaan.

Sanoja, nyt niitä sanoja perkele.

Kerroin että oon nyt hyvin hämmentynyt ja oikeestaan kanssa aika turhautunut. Että reilu kaks viikkoa sitten olin vielä ykkösvaihetoehto ja nyt yhtäkkiä en enää kelnvannut ollenkaan? ”Rekrytoinnit ja tälläset uutiset herättää tietysti paljon erilaisia tunteita- ja se on ihan sallittua. Mutta me halutaan olla aina täysin varmoja näissä meidän rekryissä, ja siitä sun viime syksyisestä tapaamisesta oli jättänyt parille meille vielä epäilyksiä.” (Eli siis en näitä henkilöitä ollut edes tavannut nyt keväällä? Sweet.) Fiksua tai ei ni kommentoin että mulla on sellanen olo että mua on vedetty tässä koko ajan jonkun narun perässä. ”Niin.” Kerroin että mua turhauttaa etten tunnista itseäni noista perusteluista ollenkaan, mutta tajuan että jos päätös on jo tehty niin tässä vaiheessa en voi vaikuttaa heidän päätökseen ollenkaan. Rehellisesti en ees muista mitä muuta sanoin, mutta muistan kuinka paljon mua vaan vitutti ja harmitti.

”Mä kumminkin toivon että voidaan olla tästä meidän lopputuloksesta huolimatta vielä hyvissä kollegiaalisissa väleissä.”

Us-ko-ma-ton-ta. Kerroin että se tuskin tulee olemaan ongelma, mutta sanoin että nää molemmat kokemukset ja se, että jos kerran viime syksy painaa edelleen vaakakupissa, niin sehän tulee aina vaikuttamaan niiden puolelta. Että jos kerran näin on, niin en tiiä viitsinkö enää kolmatta kertaa. Tähän tuli niin ympäripyöreä vastaus mistä tyhmäkin tajuaa, että mulla tuskin koskaan on sinne enää mitään asiaa.

Puhelun loputtua soitin itkupuhelun puolisolle. Sen jälkeen ilmotin asiasta L:lle. Poikkis oli pahoillaan ja L kiehui toisessa päässä raivosta ja kävi läpi kaikkia omistamiaan kirosanoja. Mä itkin ja koitin saada ajatuksia järjestykseen, samalla kun yritin pakata uimakamoja. L soitti ja pyrki parhaansa mukaan lohduttamaan, samalla kun se kirosi ja mietti että mitä helvettiä koko prosessissa oli oikeen käynyt.

Uintikamuni E: pääsi ekana ihmisenä todistamaan mun olotilaa läheltä. Sekään ei meinannut uskoa korviaan. Tsemppasi ja kannusti, kun kerroin että tällä kertaa vituttaa huomattavasti enemmän ku suruttaa ni se suositteli nyt eteenpäin menemistä vihan voimalla. ”Sä oot tehnyt kaikkesi, etkä voi sille mitään jos porukka toimii tolla tavalla. Oon susta superylpeä että lähdit tohon uudestaan ja oot jo siinä voittanut. Nyt pitää vaan uskoa et kaikella on tarkoitus ja valjastat ton vihan siihen et pääset eteenpäin.”

Mielipiteitä tuli myös ryhmämessengerissä. Tuli paiskovan oven giffiä, kirosanoja, sekä loppujen lopuksi toteamusta siitä, miten tolla tavalla toiminen kertoo enemmän niistä kun musta. Että jos toi on meininki, niin kannattaako sinne sitten oikeesti edes haluta.

Tän jälkeen kaikki kenen kanssa oon asiasta keskutellut on ollut saman teeman kannalla. Että jos homma on noin hirveetä sekoilua, niin kannattaako sinne oikeasti haluta, jos kerran henkilökemiat menee ammattitaidon edelle, niin mitä se kertoo niiden a) toimintatavoista b) luotettavuudesta organisaationa c) tai sitä miten ne sitten loppujen lopuksi kohtelee ja arvottaa ihmisiä.

Vaikka tiiän järkiperäisesti ajateltuna ( ja sitä kaikki on mulle nyt yrittänyt tässä sanoa) että oikeesti varmaan pitkällä juoksulla parempi ja että tolla tavalla toimiminen on väärin. Niin mua on silti harmittanut aivan tajuttomasti. Mä olisin oikeasti halunnut sinne töihin ja koska mulle oltiin niin puhuttu niin olin jo siihen asennoitunut. Yks eniten kirpaisevista asioista on L, olisin halunnut tehä sen kanssa taas hommia. Nyt tän kaiken jälkeen lopputulema on kuitenkin se, että tollasen kohtelun jälkeen en todellakaan alennu enää sinne hakemaan. Mulla on olo, että mua on kyykytetty ja vedetty lieassa ihan vaan huvikseen ympäri pihaa, eikä se ole mitenkään mientä ylentävä kokemus. Mun oman itsetunnon ja kunnioituksen kannalta haluun vetää omat rajat johonkin, enkä laittaa itteäni enää rääkättäväksi tollaiseen prosessiin.

Ehkä parhaten sain silmäni auki kun puhuin koko jutusta veljelleni, joka pyörittää itse pienyritystä joka on noussut vastaavasta startupista toimivaksi kansainväliseksi firmaksi. Meidän keskustelu sai mut ekaa kertaa nauramaan kunnolla ton homman jälkeen ja näkemään koko touhua laatikon ulkopuolelta. Jos sen keskustelun tiivistäisi yhteen lauseeseen: ” Sä oot nyt hakenut sinne kahdesti ja molemmista kerroista sanoit että sulle jäi paska maku suuhun. Mitä se kertoo niiden prosesseista ja toimintatavoista? Usein siihen omaan tunteeseen kannattaa luottaa kans jatkossa, että kannattaako sinne hakea sit uudestaan vai ei.” Tätä seurasi myös aika hyvä strateginen yritysanalyysi sen lafkan tietojen perusteella, et voi kanssa olla et jonkin asteinen luodinväistö tässäkin oli. Hymyilin ja kuuntelin vielä vartin isoveljen tsemppiä ja faktojen latomista pöytään.

Right again, mister.

tl:dr: Ystävääni N:ää lainaten. ”Tunkekoon sen hehkun ja heittäytymisen perseeseensä. Oikeasti fuck them.”

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

20.2.2018 melyl

Tarina viime syksyn työnhausta

Hain viime syksynä uuteen innovatiiviseen firmaan töihin.

Niillä oli uusi tapa suhtautua asioihin. Ne rummutti työntekijöiden arvostuksen ja työhyvinvoinnin puolesta. Etätyömahdollisuus. Upeat toimipisteet. Kauniit nettisivut ja miljoona muuta ihanaa ja tuoretta asiaa, mitkä saa kymmenet ja taas kymmenet innoikkaan th-opiskelijat huokailemaan kaihoistasti. Kuin myös ahdistuneet jo työelämässä olevat yksilöt.

Halusin sinne enemmän kuin mitään muuta. Samanaikainen remontti (joka oikeasti oli isoin asia mun tähänastisessa elämässä) tuntui ajoittain hyvin toissijaiselta. Ajatukset, unet, ja kaikki vapaa-ajan energia kului pelkästään rekrytointiprosessin prosessointiin. Miten toisin itsestäni parhaat puolet esiin? Miten saisin heidät vakuuttumaan itsestäni.

Puhuin prosessista poikaystävälle, ystäville, vahnemmille, ja osalle työkavereista. Keskustelin pitkään kaverin kanssa joka rekrytoi ihmisiä työkseen ja hain pointtereita. Tutustuin yritykseen ja yritin muokata itseäni sen mukaiseksi, imagoon sopivaksi.

Jännitin ja hikoilin. ( Ja voi luoja, näin jälkeen päin ajateltuna olin varmaan sietämätöntä seuraa).

Työnhaku koostui ensiksi firmaan lähetettävästä videosta, työhakemuksesta ja cv:stä. Tätä seurasi aktiivinen yhteydenpito firmaan – moi, oletteko nähneet ja kuulleet minusta, minä olen todella kiinnostunut teistä. Siitä seurasi ristiin soittelua ja aikataulujen kanssa sekoilua- koska pääsisit, meille kävisi tällöin, hetki eipäs käykkään, tulisitko tuolloin milloin paikalla on runsaasti enemmän ihmisiä.

Liiallisista lörpötyksistä tiivistettynä pääsin 3 vkon jälkeen haastatteluun jossa olin niin jännittynyt että ei elämä – en olisi uskonut että sellaista voi olla. Ja tätä jännitystä olenkin sitten hävennyt aivan saatanasti siitä lähtien.

Ihmeen kaupalla minut kutsuttiin sitten toiseen haastatteluun parin viikon päästä. Jälleen jännittyneenä muttei enää ehkä ihan niin skitsoilevana. Hölmönä kuvittelin että se meni hyvin ja jäin odottelemaan että mitenköhän käy. Päätöksiä pitäisi kuulemma tulla viikon sisällä.

Viikko kului, eikä mitään kuulunut, joten laitoin meiliä.

-Sori, ei voida vielä tehdä päätöksiä, vielä on haastattelut kesken. Muutama viikko menee.

Odottelen hirressä kolme viikkoa. Töissä ahdistaa, unissa ahdistaa, remonttityömaalla tekee mieli itkeä pelosta ja jännityksestä. Ja remppaturhautumisesta ja kivusta.

Puran tilannetta kotona poikaystävälle, isälle työmaalla ja L:lle töissä, homeperseille viesteissä, kavereille kun nähdään (mitä on hiton harvakseltaan koska remontti söi kaiken ajan). Kaikki koittavat parhaansa mukaan tsempata ja valaa uskoa. Päivät vaan jatkuvat samanlaisina.

Työ-ruoka-remppa-uni-työ-ruoka-remppa-uni. Arjessa ei ole mitään muutosta tai eroa vapaa-ajan välillä. Ajatukset kiertää kehää, huomaan tahtomattani käyvän haastattelutilanteita lävitse jatkuvasti. Ahdistaa ja kurkkua kuristaa. En saa kunnolla nukutuksi, eikä ajatus kulje. Kytken puhelimeen sähköpostien tulemisesta äänimerkin päälle ja seuraan puhelinta mielipuolisen tavoin. Pohdin kenen kanssa kilpailen ja stalkkaan ihmisiä Linkedinissä ja Facebookissa, pohdin mitkä tavoitteet omilla koulukavereilla on. Tajuan että nyt aletaan olemaan sellaisten mielenhäiriöiden äärellä mistä isot pyörät alkavat helposti heittämään. Pohdin jopa jossain vaiheessa, että jo poikaystävä nyt kosisi en pystyisi olemaan välttämättä onnellinen. Olen menossa raiteiltani, enkä saa junaa enää pysähtymään. Ajoittain mieleen tulee että jokin haiskahtaa mutten tiedä mikä.

Kolmannen viikon lopulla laitan viestiä jossa kysyn siitä, että joko päätöksiä on tullut?

Ei vastausta, ennenkuin tulee soitto:

Moi, sori kun on kestänyt näin kauan, nää rekryprosessit on meillä vähän erilaiset- yadayada-. Valitettavasti tällä kertaa me valitsimme toisen kandidaatin jolla on näistä tietyistä osioista enemmän kokemusta- mutta hei oli ihanaa päästä tutustumaan suhun- vaikutat ihan tosi mukavalta tyypiltä (Enkä ees laske leikkiä, mulle sanottiin oikeasti noin, helpottaa tilannetta – not really) mutta me etsitään myös vähän erilaisia ihmisiä joissa nää meidän arvot näkyisi paremmin- kuuntelen mutten kuule. Koira hyppii jaloissa ja haluisi jo lenkille, mulla ei ole sukkia jaloissa ja varpaat on valkoiset kylmästä. Tajuan että nyt pitää hoitaa tää kunnialla loppuun ja lätisen puhelimeen jotain latteaa paskaa. ”Kai voin hakea uudestaan? Kuinka kauan pidätte hakemuksia tallessa?” Kuulemma voin, joskus keväällä, ehkä. Koitan niellä pettymystä puhelun päättyessä. Ei auta, ei vaan jumalauta auta.

Tätä seuraa hyvin hämmentävät ja masentavat viikot jolloin yritän saada itsestäni edes jotain järkevää irti. Yritän tsempata muiden edessä ja mennä eteenpäin, mutta sisällä häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen enemmän kuin koskaan. Ajoittain haluisin vaan vajota maan alle ja kadota. Jos kerran haetaan hyviä tyyppejä, niin eikö silloin se ettet pääse ole todiste siitä että olet ihan perseestä ja epäonnistunut? Parempi etten enää koskaa hae, jos minut onkin laitettu jo mustalle listalle. Koska olin niin nolo ja jännittynyt. Ärsyttävä pätijä ja pyrkyri. En osannut olla lainkaan normaali, universumi varmaan rankaisi.

Viikko tämän jälkeen L irtisanoutuu, se oli puhunut siitä jo pitkään, enkä ihmettele, sen tilanne oli vielä karseampi kuin minun. Kysyn mitä se meinaa tehdä ja kiertelee ja kaartelee. Olin aikasemmin ehdottanut että hakisi myös samaan paikkaan, muttei halunnut, koska ei kestäisi sitä torjuntaa. (No nyt kyllä ymmärrän mitä se sillä meinasi, enemmän kuin hyvin).

Olin surullinen molemmista asiosta. Eniten harmitti L:n menetys(Ihana L, sinusta kirjoitan joskus erikseen), mutta koko syksyn läpikestänyt työpaikkahermoilu oli edelleen raakana itsetunnossa. En tajunnut mistään mitään. Kunnes yhtenä päivänä tajusin.

L kertoi ennen lähtöään, että oli käynyt samassa paikassa juttelemassa. Ilman mitään työhakemuksia ja kuulemma oltiin vaan kutsuttu paikalle. Ei sanonut juuta eikä jaata mitä meinaa tehdä. Mutta kyllähän me molemmat se taidettiin tietää, että sinne se L sitten meni. Mitä minä tajusin vasta paljon myöhemmin kun ajatus alkoi taas normaalisti kulkemaan, oli että se päätös L:n palkkaamisesta oli tehty jo paljon aikaisemmin. Varmaan jo siinä vaiheessa kun mä odottelin pääsyä siihen toiseen vaiheeseen. Ja koko sen ajan mä olin kuitenkin L:lle purkanut omia tuntemuksia koko prosessista. Ja koko sen ajan ne siellä firmassa odotteli että L tekisi päätöksen. Jos ne kerran tämän oli jo päättänyt niin miksi mua piti sitten roikuttaa siinä löysässä hirressä? Jos mä en kerran sovi sinne, niin miksi ei voi vaan päästää irti? Vai oliko tässä jokin sadomasokitsinen koe menossa? Joku henkinen testaus työnhaussa? Miksi L ei ollut sanonut mitään? Miksi mä en nyt näe tässä mitään logiikkaa? Menikö koko syksy tähän oikeesti ja mulla on kädet tyhjänä?

Tässä kohtaa säästän teidät nyt masentavilta parilta kuukausilta joita koko paskasta seurasi. Summasummarum olin sitten pienessä mielessäni arvottanut itseni, itsetuntoni, ammatillisen itsetunnon ja varmaan myös painoarvoni tällä planeetalla siihen yhteen samperin työnhakuun, koska sen verran vaikeeta koko asian läpikäyminen oli. En tiiä laukasiko se, vai oliko se vain viimeinen korsi tähän mun jo heiluvan henkisen hyvinvointini kanssa, mutta ei mennyt kyllä kovinkaan ylentävästi tämän jälkeen. Yritin näyttää hyvää naamaa, ajoittain onnistuen, ajoittain en.

Tiiän että suurimman osan tästä tein ihan itse itselleni, mutta pakko kyllä sanoa että jälkeenpäin koko rekryprosessi oli kyllä aivan paska.

Tarkennettuna, mulle jäi siitä sellainen fiilis käteen, että jouduin näkemään tosi paljon vaivaa koko homman eteen, samalla kun toiselle se paikka suorastaan ojennettiin käteen. (Ok, näinhän se menee rekrytoinnissa. Headhunterit jne. ) Ilmeisesti kyse oli sitten sisäisestä suosituksesta? Onko sinne sitten joku naamaraja sisään? Mutta jos kerran headhuntataan ja rajataan sisäänotot vain tutuntuttuihin, ja hyviin tyyppeihin, niin miksi sitten edes nähdä vaivaa rekrymisprosessiin? Miksi luoda turhia toiveita? (Näkikö ne edes vaivaa, kun sen verran sekoilua se touhu kyllä oli ja se mitä oon sen jälkeen kuullut niin edelleen se semisti sekoilulta vaikuttaa)

Nyt oon päässyt siitä vellovasta surusta jo irti ja lähinnä vaan ärsyttää (huomaan että tää mun tekstisaaga alkaa saamaan ihan järkyttävät mittasuhteet, Wrap it up! ) Haluisin edelleen (ainakin teoriassa) sinne töihin. Pohdin että mikä olisi tarpeeksi pitkä aika siihen että voisin sinne taas hakea. L hokee että haluaisi mut sinne (mikä tietty tuntuu ihanalta). Samalla tiedän että sinne on hakemun myös ainakin yksi työkaveri, jolle oltiin sanottu että työntekijälle olisi tarvetta (jos näin niin eikö se mulle sanottu ”pidetään sun yhteystiedot rekryjä varten tallessa” -meinannutkaan mitään? Vai oonko oikeasti mustalla listalla? Kuinka pahasti oikeesti ryssin asiani niissä haastatteluissa?) missä menee kohteliaisuuden raja näissä jutuissa? Meneekö kaveruus jos röyhkeästi vaan soitan sinne firmaan? Vai vaikutanko taas epätoivoiselta.

Ja samalla koko touhu vaan vituttaa.

Mä en halua enää uusintaa viime syksystä. Mun poikaystävä ei halua uusintaa viime syksystä. Kun kerroin sille että harkitsen sinne soittamista niin se oikeasti kysyi että ”haluatko todella lähteä siihen samaan rumbaan, mitä jos se kestää taas ihan superkauan ja oot taas ihan rikki siitä. Onko se sulle oikeasti hyväksi?”

Niinpä niin.

Juttelin asiasta S:n kanssa ja se oli kanssa vähän epäileväinen. Toi aika hyviä pointteja siitä että mun ja muiden kertoman mukaan niin ne ei anna itsestään kovinkaan hyvää työnantajakuvaa, ainakaan rekryvaiheessa. (Mikä on hauskaa, sillä N sanoi ihan samaa viimeisimmällä vastaanottokäynnillä).

L pitää työkavereista ja yhteisöstä mutta kertoo samalla juttuja mihin tekee mieli vastata vaan jollain epäilevällä Doge-naamalla, U serious bro?

Haluisin työskennellä L:n kanssa mutta oon kanssa tajunnut ettei ystävyys voi olla myöskään kiinni yhteisestä työpaikasta -daa joku varmaan iskee kättä otsaan, mutta mulle nää ei oo aina niin selviä asioita.

Haluaisin olla osa innovatiivista ja uutta luovaa tiimiä. Miksi se on nykyään tehty melkeen yhteiskunnan puolelta vakioksi että duunin pitää olla merkityksellistä ja tosi antoisaa.

Haluaisin todistaa niille että oon oikeesti aivan eri ihminen kuin sillä viime syksyn keikalla mutten todellakaan halua uusintaa siitä kahden ja puolen kuukauden kidutuksesta mitä se viimeksi oli.

Hyvinvointi Mieli Työ