Jatkoa edelliseen osaan.

Kaksi viikkoa edellisen postauksen jälkeen, eli about kesäkuun puolivälissä tajusin olevani aivan loppu. Mikään ei kiinnostanut.

Ei vapaa-aika, ei kaverit, ei romantiikka, ei liikunta, töihin menenimen, työkaverit tai asiakaat. Ihmisten näkeminen ahdisti. Hereillä oleminen ahdisti ja vitutti. Herääminen oli äärimmäisen perseestä. 

Bussimatkat töihin katselin puhelimesta youtube-videoita ja toivoin olevani missä tahansa muualla. 

Töissä ammattiylpeys loisti poissaolollaan. Myöhästelin töistä, enkä tuntenut syyllisyyttä, koska ei ketään kiinnostanut. Tein töitä hulluna ja toin talolle paljon rahaa, samanaikaisesti kun vietin monta päivää redditissä ja katsoin työpäivn aikana Kardashianeita duunipuhelimella. (Jos tämä ei ole varoitusmerkki, niin mikä on?)  

Krooninen vitutus oli arkipäivää.

Lähetin ahdistuneita messenger-viesteja omille ihanille homeperseilleni (josta oli kuulemma silloin paistanut pohjaton ahdistus) mutta itse en sitä tajunnut. 

Työpaikkani vaihteli kahden toimipisteen välillä, toinen paikoista oli vanhalla ostarilla Länsi-Helsingissä ja toinen ydinkeskustassa. Ydinkeskustassa ollessani kävin työpäivän jälkeen satunnaisesti ihanan/parhaan/loistavan kaverin kanssa ulkona. Tämä kaveri on samoissa hommissa kuin minä ja selkeästi nautti hommistaan. Mieleen on jäänyt elävästi se hetki kun itsuttiin kiviportailla ja kuuntelen kuinka H. selittää Mindfulness-kurssista mitä joutuu mennä vetämään. Kuuntelen ja samalla tajuan miten paniikkikohtaus puskee päälle. Sydän hakkaa, kyyneleet nousee silmiin ja koen olevani täysin irrallinen kaikesta ympäröivästä. Sanon tästä H:lle ja pyydän häntä jatkamaan puhumista, ihan mistä tahansa. Ja hän jatkaa, puhuu, puhuu ja puhuu. Kun oloni ja hengitykseni normalisoituu H. katsoo minuun ja toteaa että onko jatkaminen oikeasti sen arvoista. Tämä tapahtui muuten samaan aikaan kun edellinen postaus.

Illalla varasin itselleni ajan sekä lääkärille, että työpsykologille. Yllättäen vastaanotolle pääsemisessä vierähti hetken aikaa, eikä oloni oikeastaan parantunut. Päinvastoin.

Juhannusta edeltävällä viikolla vatsani sanoi itsensä irti stressistä. Voi riemua, eikun lääkäriin. Lääkärille sanoin että nyt pitää valita itkeäkkö vaiko nauraa, eikä enää hirveämmin naurata. Lääkäri pyyää puhumaan ja kertomaan, että mistä puristaa. Puhun töistä, työpaikkaselvitysten tulvasta, asiakkaiden tulvasta mihin yksi ihminen ei kykene ja siitä kuinka yksinäinen olo minulla on työyhteisössä. Lääkäri kuuntelee ja myötäilee, ei tuomitse ja minulle tulee kokemus siitä että minua kuullaan.  

”Tätä en saisi sanoa, mutta olisiko parempi vaihtaa paikkaa jonnekkin missä homma toimisi?” 

Paria päivää myöhemmin pääsin psykologin puheille. Juteltiin niitä näitä ja sain täytettäväksi kasan papereita, joiden lopputuloksena sain kuulla olevani työuupumut sekä masentunut.

Ahdisti, eihän tämän näin pitänyt mennä. 

Vastaanotolta menin takaisin töihin ja totesin että nyt rupeaa riittämään ja myönsin itselleni että tilanne ei todellakaan ollut hyvä. Tapasin esimieheni ja ilmoitin pitäväni kolmen päivän hermoloman, voin niin pahoin. Esimies ymmärsi ja kertoi, että kollegat olivat tuoneet huolta minun jaksamisestani esiin. 

Vietin kolmen päivän totaalipysähtymistä ja pohtimista. Vedin ekaa kertaa kesällä shortsit jalkaan ja harrastin terapiashoppausta alkavissa alennusmyynneissä. Join kahvia aamuisin pitkään ja pyynäsin kämpän lattiasta kattoon. Rentouduin ja yritin päästää irti kaikesta. 

Juhannusta edeltävänä päivänä palasin töihin ja itkin. Juhannuksen jälkeen itkin enemmän tai vähemmän päivittäin. Vihasin itseäni ja paskoja päätöksiäni. Miksi, miksi, miksi olin vaihtanut työpaikkaa. Virhe, virhe, virhe. 

Esimies yritti järjestää asioita paremmin päin ja oli aidosti pahoillaan tilanteesta johon oli minut palkannut, mutta let’s face it, yrityksessä ei ollut resursseja uudelleen järjestämiseen. Ongelmani tuntuivat olevan ilmaa muille. 

Lomani alkaessa olin väsyneempi kuin koskaan aiemmin. Mietin tulevaa Lapin matkaa ja hetken pohdin pitäisikö vain jäädä tundralle porojen kanssa.

Sitten puhelimeni soi ja edellinen esimies tarjosi töitä. 

Vaikea varmaan arvata kuinkas sitten kävikään.