Tarinoita lihatiskiltä

Mikä siinä on, että numerolaitteet ja jonotustilanteet saavat kanssaeläjät aivan sekaisin päästään? Ei sillä, myös minä sekoan näissä tilanteissa aivan täysin. Oli kyse sitten HSL:n toimipisteestä tai labrajonosta, porukka puristaa vuoronumeroita sormet hikisinä, silmät kiiluen, eihän mun vuoro vaan mennyt. 

Eräällä kerralla oli vastaavanlainen tilanne eräässä nimeltämainitsemattomassa tavaratalossa, jonka asiakaskunta tunnetaan omasta paremmudestaan, koska rahaa ja Burberryä on vaikka millä mitalla, ainakin enemmän kun allekirjoittaneella. Tämä tavaratalo sattuu myös sijaitsemaan eräässä tietyssä kaupungissa pk-seudulla ja tämä lähiö on tunnettu näistä ihanista rouvashenkilöistä, jotka sattuvat asustamaan Länsiväylän molemmin puolin. Pois alta havut ja männynkävyt, porvarimammat tulevat. 

Eräänä ihanana päivänä tiemme johti tähän tavarataloon, tarkemmin sanottuna ruokaosastolle ja sen lihatiskille. Valitettava totuus on, että kyseiseltä lihatiskiltä saa parhaat salamit pizzaan, välillä toivosin että näin ei olisi. Kävelimme määrätietoisesti sisään ja saimme vuoronumeron käteen. Luojan lykyssä heti takanamme tuli kymmenen ihmistä samaiseen jonoon, iloitsin sisäisesti etumatkaa, tällä kertaa pääsisimme nopeasti ja tehokkaasti ulos parempien ihmisten keskeltä. 

Jonossa oli kolme ihmistä ennen meitä. Lihamiehiä oli kaksi. Kesäjontteri ja vakkarisetä.

Numero vaihtuu ja kaksi ylläkuvattua rouvashenkilöä kurvaa tiskille kärryt täynnä kaviaaria. Ilmeisesti rouvat ovat ystävyksiä, näin ainakin päättelen siitä miten he jäävät vaihtamaan kuulumisiaan kovaan ääneen, samalla kun toinen heistä pyytää lihamiestä leikkaamaan alabobia. Toinen naisista pitää kädessään numerolappuaan ja näen että hänen vuoronsa olisi vasta paljon paljon myöhemmin. Näen kuinka naista kismittää, hänkin haluaa vain saada aladobinsa (alabobinsa? ) ja päästä mahdollisimman nopeasti seuraavalle hyllylle. Niinpä rattaat kääntyvät hänen päässään ja kesken kaiken hän suorastaan hyökkää lihamiehen kimppuun ja aloittaa paasaamisen lihojen alkuperistä. Kesäjontteri hämmentyy toisesta asiakkaasta ja vastailee lihaveitsen heiluessa naiselle. Makkarat pakettiin ja mamma numero ykkösen käteen ja juuri kun jontteri on painamassa vuoronumeroa tämä toinen nainen osoittaa hyvin kärkkäästi himoamiaan salameita ja vaatii saada niitä sadan gramman verran.    Kesäjontteri hämmästyy entisestään ja ryhtyy latomaan lihoja pakkauspaperiin. Minä näen mitän nainen hymyilee hyvin itsetyytyväisesti ja laittaa numerolappunsa niille tarkoitettuun pinoon, ja taas näkyy vuoronumero. Todellisuudessa rouva katsoi asiakseen kiilata viisi ihmistä.

Minä. Kiehun. Raivosta.

Avaan suuni ja tokaisen naiselle, että tässä olisi muita ihmisiä ennen häntä. Nainen häkeltyy kääntyy ja kohtaa katseeni. Nopea arvio päästä varpaisiin ja jotain mutinaa siitä miten hän ei huomannut. Laiskahko kädenvienti käytettyjen numeroiden luokse ja vähintään yhtä laiskahko läpiselaus.

”En minä sitä lappua enää löydä, mutta onko sillä tässä vaiheessa väliäkään. Uu laita vielä noita triangelisalameita!” 

Ennen kuin ehdin avata suutani ja sivistää rouvaa käytöstavoista rouva nro.1 kurvaa eteeni kärryillään ja ryhtyy pyytelemään anteeksi. Pahoittelee sitä miten heidän kuulumisensa sekoittivat kesäjontterin pään, ja miten siinä hässäkässä vuoronumerotkin katosivat. Että onhan se ikävää kun joudutaan kaikki jonottelemaan, kun he ovat hieman höpsöjä. Asiaa jatkuu vielä tovin, samalla kun toinen nainen jumittaa tiskillä edelleen, eikä edes vilkaise taakseen. Totean rouvalle, että edellämainituista seikoista huolimatta hyvät käytöstavat kuuluvat mielestäni kaikille, ikäluokkaan katsomatta ja miten mielestäni hänen ei tulisi edes tilanteessa pyytää anteeksi. 

Numero vaihtuu ja pääsemme hakemaan salamit ja poistumaan kaupasta. 

Tapauksesta jäi käteen pohdintaa siitä, että ovatko käytöstavat katoava luonnonvara? Katoavatko ne täysin iän myötä? Ja ehkä kiinnostavimpana, mikä osa egosta sanoo että on ihan ok, toimia näin? 

Käytöstavoista ja kohteliaisuudesta paasataan tasaisin väliajoin. Puhutaan siitä, kuinka nuoret eivät kunnioita vanhempia henkilöitä tarpeeksi-tästä olen samaa mieltä, etenkin jos puhutaan vaikka opettajien auktoriteetista-mutta eipä tunnu kunnioitusta vanhemmilta henkilöiltäkään heruvan. Kun vanhempi ihminen kohtelee toista nuorempaa aikuista väheksyen, se herättää harmia ja ärsytystä. Huomaamattani väheksyn ja paheksun takaisin. Saakelin muori. Tämä heijastuu asenteeseeni ja se puolestaan heijastuu ympäröivään mailmaan ja muihin kanssaeläjiin. Asenne siirretään nuoremmalle sukupolvelle ja orvanapyörä on valmis. Vuosikymmenien päästä olen itse taas lihatiskillä kiilaamassa muita nuorempia ihmisiä. Ei kiitos.

 

Eli mitäpäs jos ottaisin vaan lusikan käteen ja keskittyisin käytöstapoihin ja oikeuden jakoon omalla tahdittomalla tavallani. 

Kanssaeläjät, älkää kiilatko jonossa. Se on ikävää ja huonotapaista. Ihan sama minkä ikäinen, tai missä elämäntilanteessa olet. Jonottaminen on kaikille yhtä tyhmää, älä tee siitä toiminnallasi vielä tyhmempää. Älkää myöskään kiihtykö jonossa kuten ak. kiihtyi. Se ei hyödytä mitään tai ketään, käytät vain aikaasi negatiivisiin ajatuksiin jotka tekevät päivästä piirun verran tympeämmän.

 

 

tl;dr: Jonotathan kiltisti.

Kommentit (1)
  1. Tämä on tyypillinen tapaus à la keski-ikäinen naisasiakas. Olen kirjoittanut heistä paljon ja tässä tiivistän miksi he ovat täysin omaa luokkaansa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *