Ihana kesä ja kankea syksy

Meillä oli ihan huippu loma! Paras loma aikoihin, ja ehdottomasti uuden elämän paras loma. Onneksi pystyin pitämään lomaa opiskeluilta ja sain vaan keskittyä meidän perheeseen. Koko loma oltiin aktiivisia, lähinnä käytiin kotikaupungin kohteita. Kierrettiin erilaisia leikkipuistoja, käytiin eläinpuistossa, Hoplopissa, ystävien luona ja pienellä lomamatkalla lähikaupungissa. Lomamatka ei mennyt ihan kuitenkaan putkeen. Hosuli satutti päänsä tulopäivänä ja jouduttiin tekemään sairaalareissu. Onneksi ei sattunut pahemmin, sairaalaasta lähdettiin aivotärähdyksen ja liimatun pään kanssa. Yöllä piti tietenkin herätellä ja seuraava päivä piti ottaa rauhallisesti, niin rauhallisesti kun nyt 2- vuotiaan kanssa voi ottaa. Katsottiin sitten parhaaksi lähteä kotiin päivää aiemmin. Olihan se pienelle pojalle hurja kokemus kun ensimmäisen kerran oli ambulanssissa ja taksissa. Paljon oli Sosulille aamulla kerrottavaa. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, vaikka tapahtunut pelästytti minut todella. Suoraan sanottuna menin aluksi shokkiin enkä meinannut osata toimia oikein.

Minulla oli pääsääntöisesti koko loman todella hyvä mieli. Tuntui ihanalta viettää yhdessä aikaa ja tuntui, että loma lähensi meitä kaikkia. Pelkäsin nimittäin ennen lomaa, että ollaan vielä kaikki tukkanuottasilla jos kykitään vaan kotona samojen seinien sisällä. Siinä olisi voinut alkaa toisten naamat ärsyttää ja siihen vielä taapero uhmat päälle. Onneksi tehtiin ja mentiin, jopa höllättiin meidän aikatauluista, mistä ollaan aiemmin pidetty aika tiukasti kiinni. Lapset alkoi heti loman alusta nukkumaan pidempään. Luulen, että heidänkin stressitaso laski. Voin rehellisesti sanoa, että olin onnellinen ja iloinen, vaikka takaraivossa kovasti jyskytti jo tuleva syksy ja sen tuomat tunteet. Loma teki meille kaikille niin hyvää, harmi ettei se voi loputtomiin jatkua.

Arki on siis alkanut. Vähän kankein fiiliksin. Lapset menivät uuteen päiväkotiryhmään ja ovat selkeästi reagoineet siihen. Ovat olleet väsyneitä, nukkuneet huonommin ja sitä myöten kiukkukin tullut herkemmin. Päiväkotiin ei jäädä oikein mielellään, mutta jospa se syksyn mittaan taas lähtisi rullaamaan. Tärkeintä kuitenkin, että saivat yhdessä vaihtaa ryhmää ja saavat toisista tukea sekä turvaa päiväkodissa. Kotona yritetään sitten halia ja olla mahdollisimman paljon yhdessä sekä lähekkäin. Yritän kovasti kerätä itselleni ymmärrystä, jotta pystyn hoitamaan kiukku-, raivo- ja uhmakohtaukset aikuismaisesti. Opiskeluiden osalta myös hiukan kankeutta ilmassa. Haastavalta tuntuu avata taas läppäri ja yrittää tuottaa asiatekstiä, vaikka aihe olisikin mielenkiintoinen.

Paljon mielessä on myös Töyhtiäinen. Tuntuu se vaan niin käsittämättömältä, että hän täyttäisi aivan pian 5- vuotta. Niin monta vuotta, niin pitkä aika kun viimeksi olen sylissä saanut pitää, mutta samalla tuntuu kun se olisi ollut eilen. Pitkästä aikaa uskalsin katsoa hänestä videoita, niissä mennään kuvia syvemmälle, joten videot vaativat aina oman tilan ja ajan katsoa. Aina en edes pysty katsomaan. Kävin taannoin haudalla pitkästä aikaa yksin. Yksin käyminen antaa paremmin tilaa omalle surulle ja ikävälle, haudalla voi viettää niin pitkän ajan kun itselle sopivaksi kokee. Oli niin lohdullista huomata, että saan edelleen merkkejä Töyhtiäiseltä. Orava tuli aivan minun vierelle ja katseli minua silmiin. ”Hei äiti, minä täällä. Minulla on kaikki hyvin. En ole poissa, olen siellä missä sinäkin. Olen tässä ihan sinun lähellä” Tuo kohtaaminen toi lohtua ja sai minut yllättäen hymyilemään.

Kommentit (2)
  1. Kirjoitat blogissasi aivan upealla tavalla elämästäsi, kaikki tunteet sallien. En voi muuta todeta kuin sen, että jos arjessa on oikeasti supersankareita, niin sinä olet yksi sellainen :).

    1. Kiitos kauniista sanoista <3 tämä oli kyllä todella ihanasti sanottu ja ihan herkisti minut.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *