Onko tämä THE END?
Anteeksi, etten ole taaskaan kerinyt kirjoittaa. Aina kun minulla on omaa aikaa, en jaksa alkaa kirjoittamaan. Asiaa ja ajatuksia minulla olisi paljon, mutta itse kirjoittaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Uskon kuitenkin, että jos joku tätä vielä lukee, niin ymmärtää miksi kirjoitusväli on nykyään niin pitkä. Joskus jopa haaveilin siitä, että voisin kirjoittaa aktiivisemmin. Nyt kuitenkin tämä haave on jäänyt taustalle, koska päiväni täyttää Hosuli ja Sosuli sekä äidin laiskuus kirjoittaa. Tosiasia on myös se, että lasten valveilla ollessa ei minun aikakaan riittäisi kirjoittamaan. Päivät kuitenkin olen heidän kanssa keskenään, kun mieheni on töissä.
Latasin nyt puhelimeen sovelluksen (Speechnotes), joka muuttaa puheen tekstiksi. Toki joudun edelleen oikolukemaan tämän ja korjailemaan tekstiä, koska kaikkea puhetta se ei ymmärrä. Kokeilen nyt tätä keinoa, jotta jossain määrin edelleen voin jatkaa blogin kirjoittamista. Toinen vaihtoehto on päättää blogin tarina tähän, mutta se ajatus jopa ahdistaa. Tässä blogissa on kuitenkin kohta kolme vuotta minun elämästäni. Täältä löytyy niin vahvoja tunteita ja niin syviä ajatuksia. Tuntuu jopa siltä, että jos lopettaisin kirjoittamisen, menettäisin lapseni uudestaan. Töyhtiäinen on niin vahvasti ollut läsnä tätä blogia, olen jakanut tänne surua, ikävää, rakkautta ja toivoa. Tämä on ollut minulle myös terapiamuoto, itse asiassa puhuessani tätä tekstiä, tunteet nousevat vielä voimakkaammin pintaan. Jopa terapeuttisempaa näin kirjoittaa. Edelleen myös toivon, että jollekin tämä on voinut olla vertaistukea. Ainakin se paikka missä luvan kanssa saa voida pahoin, koska sehän minun blogini teema vahvasti on ollut. Pahan olon purkauspaikka.
Toivottavasti tämä sovellus olisi nyt se juttu, millä taas kirjoittaminen saisi uutta tuulta purjeiden alle. Selkeästi kuitenkin kaipaan tätä kirjoittamista. Huomaan kuinka viime aikoina olen ollut taas ahdistuneempi, joka voi olla yksi syy miksi nyt olen taas erityisesti kaivannut kirjoittamaan. Syksy on minulle erityisen raskasta aikaa, vain muutaman viikon päästä Töyhtiäisen syntymäpäivä. Selkeästi mieleni alkanut työstää tapahtunutta taas, vaikka päällisin puolin meidän elämä näyttää normaalilta.
Jos siellä vielä joku lukija on, niin täällä edelleen ollaan ja saa laittaa tsemppiä viestiä, että jaksan taas kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei jää pitkäksi aikaa taas tähän, tämä oli pikakatsaus ja kokeilu. Nyt on taas mentävä, kuulostaa hiukan siltä, että Hosulilla olisi jotain asiaa.
Omaan samankaltaisen kokemusmaaston, meidän esikoinen menehtyi kohtukuoleman johdosta aivan loppumetreillä. Syytä ei löytynyt. Suru oli valtaisa. Miehenä en voi tuntea kaikkea menetyksen ulottovuuksia, mutta aivan riittävästi kuitenkin.
Olen sen jälkeen peruuttamattomasti muuttunut ihmisenä, olen pelokkaampi, ahdistuneempi, varautuneempi ja tunteettomampi, vaikka olen loputtoman kiitollinen, että tämän jälkeen lapsia on perheeseemme siunaantunut, mutta silti jokin meni rikki tai jokin mikä ehkä olikin jo rikki meni korostuneesti rikki. Tätä ei arjessa kyllä halua myöntää, haluaa vain painaa eteenpäin. Sen verran olen kyynistynyt, että en jaksa alkaa asiaa purkamaan, koska en usko täysin korjaantuvani.
Tästä huolimatta, pääsääntöisesti osaan nauttia ajasta lapsien kanssa ja elää arkea eteenpäin. Ja siinä se juttu onkin, ei sinunkaan tarvitse pyydellä anteeksi, jos et ole tänne hetkeen kirjoittanut – olkoon syy mikä tahansa. Elä, tee ja vahvistu niillä teoilla, jotka tuntuvat vievän sinua eteenpäin, saa olla itsekäs – itsekyyden raamit kuitenkin itsellä tulee lapsien kautta, he pitävät jalat maassa ja omaan napaan tuijoittelun tarpeeksi kaukana.
Ihailen tapaa miten olet täällä/somessa saanut purettua tuntojasi, annettua samalla muillekin ja saanut varmasti itsekin takaisin hirveän paljon. Suru on nimittäin kuin labyrintti, joka on yhtä umpikujaa. Jokainen työväline, jolla voi räjäyttää umpikujan auki on tervetullut, kunhan ei luo lisää esteitä ja surua omaan elämäänsä. Tämä valitsemasi reitti on erinomainen, vahvistava väylä. Hienoa.
Olen pahoillani, että sinäkin olet joutunut kokemaan lapsen menetyksen <3 tätä ei vaan toivoisi kenellekkään. Miehellä on varmasti eri ulottuvuuden surussa. Jo noin muutenkin uskon, että käsittelytapa on eri ainakin mitä vertaa itseäni ja omaa miestä. Lisäksi varmasti lapsen menetys kohtukuolemalle asettaa miehen entistä enemmän ”eri arvoiseen asemaan”. Meidän kohdalta muistan sen kun kukaan ei koskaan kysynyt kuinka mieheni jaksaa.
Kiitos viisaista sanoistasi, puhut täysin totta. Itselle me kuitenkin eletään, jotta voimme elää sitä myöten muille. Ja huomaan noita samoja asioita itsessäni, jotka ovat muuttuneet lapsen kuoleman myötä, vaikka syvällä jossakin olen luultavasti se entinen minä.
Tämä on antanut minulle todella paljon ja auttanut varmasti minua käymään asioita läpi. Olen luonteeltani sellainen, että kasaan aivoihin kaiken ja helposti siitä tulee vaarallinen möykky. Joten näin pystyn ainakin osan oksentamaan ulos. Toki varmasti välillä luon tästä myös painetta ja pyytelen anteeksi, vaikka ei tarvitsisi. Olen myös sellainen, että pitäisi kaikkia päästä auttamaan, joten siksi tärkeää, että tämä voi antaa myös muillekin jotain. Kiitos kommentistasi.
Täällä ollaan niin virtuaalisesti kuin in the real life. Oon lukenut jokaisen tekstin. Samalla tuntenut niitä kaikkia tunteita myös. Olen niin ylpeä miten auki ja avoimesti kirjoitat. Se taatusti on terapeuttista ja toivon että jatkat sitä siten kun se on vaan mahdollista
💓. Tuo sovellus kuulostaa hyvälle vaihtoehdolle. Olette rakkaita.
Kiitos rakas siskoni tsemppiviestistä :)!!