Nyt on kulunut kaksi viikkoa leikkauksesta. Leikkaus itsessään meni hyvin ja mitään uutta pahentavaa tietoa siinä ei tullut. Nyt odotan, milloin saan patologin vastaukset, pitäisi lähiaikoina tulla. Toivon todella, ettei niissäkään ilmene uutta ja jatko olisi seurantalinja. En osaa oikein pelätä nyt. Lääkäri sanoi, että on pieni todennäköisyys, että niistä löytyisi jotain. Toisaalta sitten kun miettii taas omaa elämää, niin ainahan me kuulumme pienimpään prosenttiin. Silti olen pystynyt tämän järkeilemään itselleni, vaikka yleensä murehdin asioita ennakkoon.

Toipuminen puolestaan ei ole mennyt putkeen. Jouduin olemaan lopulta sairaalassa viisi yötä. Maksa-arvot nousivat, tulehdusarvot nousivat. Outoa ylämahakipua, munuaisallas oli laajentunut. Tulehdusarvot ovat nyt hienosti laskeneet olleen nyt normaalit, maksa-arvot myös, mutta ovat edelleen koholla ja tämän takia niitä kontrolloidaan. Munuaisaltaan takia minulle on varattu helmikuulle ultra. Lisäksi koen, että minun tulisi olla nyt jo paremmassa kunnossa. En tiedä oliko minulla ruusuisempi kuva vai onko tässä nyt jotain häikkää. Olen todella turvoksissa edelleen. Vasen reisi on outo, tämän ja turvotuksen takia joudun, kävelee virheasennossa. Virheasennon takia minulla on alkanut koskemaan selkään ja lonkkaan. Kolme sormea on myös jatkuvasti puutunut. Olen ollut asian tiimoilta yhteydessä hoitavaan tahoon ja ensi viikolle sain poliajan. Toivon todella, että näihin vaivoihin löytyy ratkaisu tai ainakin, että ovat lopulta ohimeneviä eikä pysyviä. Näillä oloilla en valitettavasti ole lastenhoito kuntoinen enkä pysty pitkään fyysiseen työhön.

Tuntuu väärältä valittaa, koska kyseessä oli luultavasti oman hengen pelastava leikkaus. Lisäksi haluan pystyä olemaan kiitollinen, jos selvisin vain leikkauksella. Olen vertaistukipiireissä nähnyt, että miten paljon moni ihminen joutuu syövän takia läpi käymään. Saati jos puhutaan siitä, että ei olisi mahdollista saada enää aktiivista hoitoa vai siirtyisi palliatiiviseen hoitoon.

Lapset ovat sopeutuneet yllättävän hyvin siihen, ettei äiti voi nostella. Mies siis tekee kaiken fyysisen ja minä teen kaikkea, miten pystyn sekä kykenen. Lapset reagoivat minun sairaalassani oloon. Tämä on eniten näkynyt nyt kun olen taas kotona. Selkeästi erityisesti Sosuli pelkää, että äiti katoaa taas. Hienosti he juttelevat ”äiti pipi”. Ovathan he todenneet myös, että ”pipi pois” niin äiti voisi taas nostaa syliin. Tätä minäkin odotan niin kovin.