Vuosi 2019 on ollut ehdottomasti toiveikkain ja elämään takaisin tuova vuosi sitten Töyhtiäisen kuoleman. Suurin kiitos tästä menee tietenkin Hosulille ja Sosulille. Tehdään pieni katsaus vuoteen 2019.

Tammikuussa olin viimeisilläni raskaana. Voin erittäin huonosti fyysisesti sekä henkisesti. En pystynyt enää oikein nukkumaan kipujen ja paniikkikohtausten takia. Odotin vain kovasti sektioaikaa, jonka lopulta tammihelmikuun vaihteessa sain.

Helmikuussa meidän perheemme kasvoi viisihenkiseksi, en olisi voinut koskaan nuorempana kuvitella olevani kolmen lapsen äiti. Se ilo ja onni sekä rakkaus Hosulia ja Sosulia kohtaa oli jotain käsittämätöntä, mutta se ei parantanutkaan minun henkistä vointiani. Kaikki se tuntui niin epätodelliselta eikä mieli kerennyt sitä käsitellä. Onneksi sain apua helposti, toki olin jo avunpiirissä, niin paljon kuulee sitä miten psyykkisiin ongelmiin ei saada apua.

Kotiin tultaessa arki pienten kaksosten kanssa vei mennessään ja oloni hiukan tasoittui. Onneksi mieheni pystyi olemaan kotona pari kuukautta. Saimme myös kotipalvelulta apua, meidän kohdallemme sattui niin ihana työntekijä. Kevät meni tutustuessa Hosuliin ja Sosuliin. Hiukan ehkä intensiivinen alku, koska en muista siitä ajasta paljoakaan. Jännitin kovin, miten pärjään kahden vauvan kanssa keskenään, kun mies palasi töihin. Nopeasti sitä kuitenkin oppi niitä kikkoja, miten yksin hoitaa kaksi vauvaa. Kuten yhtäaikainen hyssytys; laita vauvat vaunuun ja heiluta, yhtäaikainen syöttö; laita vauvat sitteriin ja siitä syötä yhtä aikaa. Kummasti keinot keksii, kun on pakko, mutta toki koin myös epätoivon hetkiä ja koen edelleen.

Kesä tuli, lämmin kesä tulikin. Oli ihana seurata Hosulin ja Sosulin kasvua sekä kehitystä. Oli myös ihana huomata, miten kaksi niin erilaista pientä ihmistä he olivat. Yhdessä paketissa, mutta kaksi niin omaa erilaista persoonaa. Pieni temperamenttinen sylivauva Hosuli ja pieni päättäväinen sekä tarkkaavainen Sosuli. Kevään ja kesän aikana suru sekä ikävä oli lempeää. Se nosti välillä päätänsä, mutta ei vienyt mennessään.  Ilmeni enemmän tilanteissa, jossa mietin millainen Töyhtiäinen olisi tässä ja tässä tilanteessa. Oloni olo henkisesti ihan hyvä ja psykiatrianhoitokontaktia pääteltiin.

Syksyn tullessa alakuloisuus kasvoi, mieli alkoi elää kolmen vuoden takaista elämää. Asiat palasivat voimakkaammin taas pintaan, ikävä ja suru meinasi välillä taas viedä mennessään. Samalla kuitenkin oli tilanne, ettei niille ollut tilaa ja aikaa, vaikka olisin kaivannut sitä vellomista ja itkua. Aina tilaisuuden tullen pyrin romahtelemaan, koska muuten ne pakkautuivat sisääni möykyksi. Töyhtiäisen syntymä- ja kuolinajan kohtaan myös ajoittui Hosulin kanssa käynti vastasyntyneiden teholla (tarkkailukäynti). Kaikista huoneista olimme juuri siinä huoneessa missä olin hyvästellyt Töyhtiäisen. Aluksi tuntui, etten kasassa meinannut pysyä, Hosulin takia kuitenkin skarppasin. Se paikka ei ole minulle kuitenkaan pelkästään surua ja ikävää, vaan siellä on myös kaikki se ilo ja onni mitä koin Töyhtiäisen kanssa. En tiedä pääsenkö koskaan siitä olosta irti, että Töyhtiäinen on siellä ja minun on haettava hänet vielä kotiin.

Kun Töyhtiäisen kuolinpäivä oli ohi, alkoi mieli taas tasoittumaan. Päivät täyttyivät Hosulin ja Sosulin kanssa olemisesta. Minä nautin heidän kanssa kotona olemisesta, mutta selkeästi olen alkanut kaipaamaan aikuista seuraa arkeen. Olenkin pyrkinyt liikkumaan heidän kanssa esim. perheentalolla. Joulukuussa odotin kovasti, että mies jäisi jo lomalle. Tein tänä vuonnakin pienen lahjoituksen myssyjä ja pari ”makkaraa” vastasyntyneiden teholle, tänä vuonna oli kahden naisen projekti. Niin se joulu tuli, ensimmäinen joulu elävien lasten kanssa. Edelleen en ole jouluihminen, mutta lasten ilohan siinä se tärkein. Haudalla käynti meinasi riipaista suruun mennessään, mutta onneksi vain hetkellisesti. Onhan se vaan niin väärin, että yksi lapsistani ei ole joulupöydän ääressä. Onneksi mieli tasoittui iltaa kohden ja löysin joulurauhan mielelleni. Uusi vuosi vaihtui meillä hyvin rauhallisesti ihan oman perheen kanssa kotona.

Vuosi 2019 on siis ollut täynnä iloa, toivoa, naurua, surua, ikävää, epätoivoa, itkupotkuraivareita ja paljon ikimuistoisia hetkiä. Jännittynein mielin katsomaan mitä vuosi 2020 tuo tullessaan, ainakin minun vauvoistani tulee taaperoita.