VOI SURKEUS

Kohtasin vähän aikaa sitten suurta surua elämässäni. Okei, vähän pinnallisella tasolla, mutta kuitenkin. Suru oli kova ja vähän haikeaksi se vetää edelleenkin. Menin nimittäin hukkaamaan mun Brixtonin mustan kipparilakin. Siis sen, joka mulla oli aina päässä. AINA. Hatulla oli paljon tunnearvoa, sillä se oli jo aika vanha ja nähnyt kaikenlaista. Väri oli kulunut ja muistutti enemmän ruskeaa kuin mustaa ja se oli muotoutunut täydellisesti päähän. Se oli vähän kuin osa mun identiteettiä. Kaveritkin heitti siitä usein vitsiä, kuinka mua ei edes tunnistaisi ilman sitä. No, sitten kävi niin, että minä hölmönä unohdin sen junaan ja sieltä joku sen oli mukaansa sitten napannut. 

Tuntuu vähän tyhmältä paasata tästä asiasta, mutta ehkä ainakin te kaikki muut hattumuijat ja -äijät ymmärrätte! Olo on hyvin alaston ilman sitä omaa luottolakkia. Näitäkin kuvia ottaessa tuntui siltä, että jotakin hyvin oleellista vaan puuttuu. Kyseiset mustat kipparilakit on tosiaan Suomesta käytännössä kokonaan loppuunmyyty, eikä netistäkään tuntunut löytyvän. Ilman minkäänlaista lakkia en kuitenkaan kovin montaa päivää kyennyt olemaan, joten ostin itselleni korvaajaksi tummansinisen Brixtonin, joka tuntui aluksi täysin väärältä, mutta alkaa pikkuhiljaa asettua omaan päähän. Mustalle on silti edelleen tarve, joten huudelkaa, jos satutte tietämään mistä sellaisen voisin saada. :—-)

Takki – Carlings (miesten) / T-paita – Monki / Hame – Mango / Kengät – Reebok

Kuvat: Jenni / New Life

Ylihuomenna suunta kohti Helsingin Suvilahtea ja Flowta! Jeeeeee!!! Nähdään siellä :—-)

BLOGLOVIN, FACEBOOK