Oletko hakenut uutta työpaikkaa, vaikka odotatte perheenlisäystä? Onko tuleva perheenlisäys vaikuttanut rekryprosessin kulkuun jollain lailla? Kerroitko prosessin aikana tai paikan saatuasi tilanteestasi avoimesti, vai odotitko ilmoitusvelvollisuuden täyttymistä, eli kun vanhempainvapaan alkuun olisi lainmukaiset kaksi kuukautta?

Olen nelikymppinen, pian kahden pienen lapsen äiti, jonka työtahti oli viimeisten yli 10 vuoden ajan ollut ihan tolkuton. Olin jo pitkään voinut huonosti silloisessa työssäni ja osallistunut joihinkin rekryprosesseihin, päästen muutamassa kalkkiviivoille asti. Erään kohdalla uskoinkin jo mahdollisuuksiini, kunnes valituksi tuli henkilö, jonka rekrytointia hoitanut henkilö totesi olevan heille riskittömämpi valinta. Vaikka tällä ei toivottavasti tarkoitettu sukupuoltani ja elämäntilannettani, tuntui se silti osuvalta ja kertoi, ettei työyhteisö todennäköisesti olisi siksikään ollut se mitä etsin. Itsetutkiskelun myötä tajusinkin, että petyin ennen kaikkea siksi, että epäonnistuin kyseisessä rekryssä, enkä päässytkään irtisanoutumaan, enkä niinkään siksi, etten saanut juuri sitä työpaikkaa.

Sitten erään avoimen tehtävän kohdalla ajattelin, että no tässä, tämä on nyt viimeinen, jota haen. Olin nimittäin hetkeä aiemmin tehnyt positiivisen raskaustestin melkein kahden vuoden yrittämisen ja lapsettomuushoitojen jälkeen. Päätökseeni hakea juuri tuota paikkaa vaikutti puhtaasti kiinnostus tehtävää ja yritystä kohtaan: sen potentiaali tarjota minulle motivoivia haasteita pidemmäksi aikaa ja vielä ympäristössä, jossa todennäköisesti voisin hyvin. Liian pitkään perheeni ja etenkin esikoiseni oli jo kärsinyt silloisen työni kuormittavuudesta, joten laitoin hakemukseni eteenpäin.

Rekrytointiprosessi oli sujuva, nopea ja ruokki innostustani hakemaani tehtävää kohtaan. Vain muutamassa viikossa, mutta usean kierroksen jälkeen, tulin valituksi. Olin onneni kukkuloilla ja käytyäni sattumalta juuri ensimmäisessä virallisessa ultrassa, tunsin palasten loksahtavan kohdalleen. Mutta yhtäkkiä tunsinkin aivan jäätävää syyllisyyttä ja lähes häpeää. Mitähän kaikki sanovat? Miten uusi työnantaja reagoi? Todennäköisesti, jos olisin ollut tuleva isä, minua taputeltaisiin olalle. Ruuhkavuodet, vauva tulossa ja uutta duunia putkeen, huh, on se äijä. Mutta koska en ollut, itse en ainakaan kyennyt taputtelemaan itseäni kuin korkeintaan henkisellä moukarilla naamaan. Mitä mieltä, mikä olisi ollut oikea tapa toimia?

1. En olisi hakenut uutta työtä lainkaan tai olisin jättäytynyt rekrytointiprosessista ulos raskauduttuani. Koska se olisi reilua uutta työnantajaa kohtaan, eikö? Etteivät raskauteni ja vanhempainvapaani lankeaisi heti heidän kontolleen. Samalla hyväksyisin sen tosiasian, että viettäisin loppuraskauden hyvinvointini kannalta erittäin epäsuotuisissa olosuhteissa.
2. Olisin kertonut raskautumisestani rekrytointiprosessin aikana. Koska sekin olisi reilua uutta työnantajaa kohtaan, eikö? Ottaisin siis riskin, että päätökseen palkkaamisestani vaikuttaisi tieto raskaudestani ja asettanut mahdollisen tulevan työnantajani samalla tukalaan asemaan. Syrjintään liittyvät kysymykset olisivat olleet jo tässä vaiheessa läsnä.
3. Olisin kertonut raskaudesta tullessani valituksi, ennen työn vastaanottamista. Koska viimeistään tässä vaiheessa olisi syytä olla reilu uutta työnantajaa kohtaan, eikö? Mutta miten tämä vaikuttaisi mihinkään? Lain mukaan, jos työtarjous tässä vaiheessa peruutettaisiin, kyse olisi vakavasta ja kiistattomasta syrjinnästä. Ottaisin tietysti sen riskin, että näin kävisi.
4. Olisin kertonut mahdollisimman pian työn vastaanotettuani. Koska se olisi kohtuullista työnantajaa kohtaan, jotta he voivat valmistautua mahdollisimman aikaisessa vaiheessa sijaisen rekrytointiin ja töiden suunnitteluun. Olisin ottanut tässäkin sen riskin, että työsuhteeni päätettäisiin alkuunsa koeajan suojin. Laki olisi puolellani, sillä terveydentilaan tai raskauteen viittaava työsuhteen purku edes koeajalla edellyttäisi tuntuvaa näyttöä siitä, että työsuhteen purkamisen taustalla on jokin ”oikea syy”.
5. Olisin kertonut, kun laki sitä edellyttää, eli kaksi kuukautta ennen suunniteltua vanhempainvapaalle jäämistä ennen. Koska laki ei velvoita kertomaan yhtään aikaisemmin, oli kyseessä uusi, tai pidempään jatkunut työsuhde. Ja koska elämä on epävarmaa.

Itse rekrytointiprosessin aikana en juurikaan potenut syyllisyyttä, vaan ajattelin asiaa puhtaasti omista lähtokohdistani. Ajattelin vilpittömästi, että minulla on oikeus hakea ja vaikka sitten vastaanottaa paikka. Ympäristön suhtautuminen vaihteli kannustavasta kauhistuneeseen, mutta pysyi pääasiassa positiivisena muutamaa hieman kyseenalaistavaa kommenttia lukuunottamatta. Kun sain paikan, aloin itse kuitenkin tuntea tehneeni jotain todella väärää. Olin tottakai innoissani, ylpeä itsestäni ja niin onnellinen perheemme puolesta, mutta samaan aikaan tilanne ahdisti älyttömästi.

Seuraavana päivänä soitin sekä silloisen, että tulevan liiton asiantuntijat läpi ja olin yhteydessä valtakunnallisen Työsuojelun päivystykseen. Sain kaikkialta todella kannustavan vastaanoton ja minulle vakuuteltiin, että juridisesti olisin turvassa, eikä minua voitaisi jättää enää palkkaamatta, jos kertoisin uutiset nyt – mutta minulle myös painotettiin, että minun ei tarvitse kertoa vielä. Sparrailin asiaa myös läheisteni kanssa ja yksi saamani kommentti lopulta ratkaisi, kuinka päätin jatkon suhteen toimia. Eräs ystäväni nimittäin pointtasi, että jos kertoisin heti, uuden työnantajani olisi mahdollista käynnistää rekryprosessi sijaiseni osalta mahdollisimman pian ja jopa yrittää rekrytä hänet kanssani samaan hakuun osallistuneiden joukosta. Myös toisen ystäväni muistutus siitä, että mikäli ja kun me haluamme tasa-arvoisemman ilmapiirin toteutuvan myös tässä työelämän vaiheessa, meidän tulee välittömästi lopettaa itsemme syyllistäminen ja sen ajattelutavan ylläpitäminen, että raskaus olisi este tai haitta palkkaamisellemme. Niinpä olin kirjallisesti yhteydessä tulevaan esimieheeni ja kerroin irtisanoutuneeni silloisesta työstäni ja olevani siten 100 % sitoutunut uusiin tehtäviini, ja samalla ”tiputin pommin”. Valitsin siis vaihtoehdon neljä.

Se, mitä tietämättäni ilmoitukseni myötä on puhuttu, voi toki olla dramaattisempaakin, mutta minun suuntaani vastaanotto oli ja on ollut ainoastaan lämmin ja inhimillinen. Uusi työnantajani on suhtautunut raskauteeni niin hyvin, että olen liikuttunut sen äärellä toistuvasti. Että tällaisessa organisaatiossa saan nyt olla töissä! Aloitettuani, olen saanut osallistua ja vaikuttaa jo vaikka mihin, ja tuleva vanhempainvapaani nähdään lopulta hyvin lyhyenä poissaolona kokonaiskuvan kannalta. Perhettä ja ihmisten hyvinvointia pidetään niin tärkeinä, että jopa minulle uutena ja kirjaimellisesti maha pystyssä tehtäväni aloittaneena on sanottu, että tärkeintä on, että voin hyvin ja raskaus sujuu ongelmitta. Olen kiitollinen, että kohdallani kävi näin. Mutta samaan aikaan kuulen jatkuvasti hyvin päinvastaisistakin kokemuksista. Härskeimmillään raskaana olevalle työntekijälle on saatettu irtisanomisen yhteydessä jopa sanoa, että hänestä on liikaa vaivaa ja kustannuksia raskauden edetessä. Tämä kertoo hämmentävää tarinaa paitsi siitä, ettei näillä työnantajilla ole tippaakaan inhimillisyytä kohtaamisissaan henkilöstönsä kanssa. Mutta myös siitä, etteivät he tunne Suomen lakia. Mikään yksittäinen työehtosopimus tai sen puute eivät lain silmissä oikeuta irtisanomista tai työsuhteen purkua koeajalla terveyteen tai raskauteen, tai ylipäätään syrjintään perustuvista syistä. 

-mymme

Ps. Huomasitko, että alun kysymyksenasettelu voisi koskea molempia vanhempia, mutta vastaajan ollessa synnyttävä osapuoli, keskustelun sävy ja linjat ovat esimerkiksi isään verrattuna ihan erilaiset?

Muistatteko lapsuudesta ne hetket, kun teille suututtiin joskus silmittömästikin, mutta tilanne käytiin myöhemmin läpi, aikuisen reaktio sanoitettiin ja teiltä pyydettiin anteeksi?

En minäkään.

Enkä syytä siitä ketään. Se olisi ollut sen hetkisen tiedon ja kokemuspohjan varassa ainakin omille vanhemmille mahdotonta. Vanhempina yritämme toimia joko kunnianhimoisesti kaikessa tai ainakin valituissa asioissa omia vanhempiaan paremmin. Se ei välttämättä tarkoita, että kukaan ajattelisi vanhempiensa hoitaneen tehtävänsä huonosti, mutta tietoisuuden lisääntyessä ja kasvatuksellisistakin asioista avoimemman keskustelukulttuurin myötä meillä on paremmat mahdollisuudet tehdä parempia valintoja näissäkin asioissa.

Olen huomannut, että monesti tämä kuitenkin tarkoittaa, että yrittäessämme tehdä asioita paremmin, pyrimme tekemään ne täysin päinvastoin tai välttämään joitain asioita kokonaan. Itselleni yksi tällainen asia on ollut omien negatiivisten tunteiden näyttäminen. Olen tunnesäätelyn taidoiltani ehkä keskivertoa onnettomampi ja ääneni saattaa nousta joskus tarpeettomankin nopeasti, joten jo raskausaikana pelkäsin, tuleeko minustakin ragevanhempi. Tulisinko minäkin olemaan se arvaamaton ja takakireä aikuinen, jonka räjähdyksiltä ei vain voisi välttyä. Tulisinko olemaan niin huono äiti?

Ja tulinhan minä. Tai ainakin niiltä osin, että hermojen menetyksiä on kyllä sattunut, ja sattuu varmasti jatkossakin. Niissä hetkissä ja varsinkaan ensimmäisten kertojen jälkeen en voinut sietää itseäni ja tunsin olevani maailman huonoin vanhempi. Juuri se, jollainen en tahtonut olla. Juuri se, jollainen en aikonut olla. Ja juuri se, jollainen pelkäsin olevani.

Mutta kyse ei ehkä sittenkään ole maailmanlopusta. En toki anna tällöin haluamaani mallia lapselleni, joka selvästi kaipaa tukea omankin tunnesäätelynsä kanssa, mutta minäkään en kaikista yrityksistäni huolimatta voi tunteilleni mitään. Asiat, joille siinä hetkessä voin jotain, on yrittää sanoittaa tilannetta ja omia tunteitani parhaani mukaan, yrittää puhua lapsen tasoisesti ja jonkinlaisen itsehillinnän suojista suorittaa kulloinkin haasteeksi kehkeytynyttä tilannetta. Ja pyytää anteeksi, tehdä selväksi, ettei minun olisi pitänyt suuttua niin kovasti. Jos minulla leviää pakka, lapsi ei saa tuntea, että hän on siihen syyllinen.

Tilanteen jälkeen taas olisi ehkä hyvä miettiä, mikä itsessäni johti tähän. Olinko jälleen liian väsynyt, nousiko joku päivän aikana ilmaantunut pettymys pintaan vai painoiko mieltäni itseasiassa jokin puolison tekemä, tai tekemättä jättämä juttu. Vai johtuiko se oikeastaan siitä, etten osannut ratkaista lapseni muotoista, tilanteessa aivan levällään olevaa arvoitusta, jolloin turhauduin?

Tärkeää olisikin hyväksyä, että arvoitus saattaa jäädä ratkaisematta. Pienen, itseilmaisun taidoiltaan keskeneräisen lapsen kanssa se on toisinaan mahdotontakin. Lapsi voi esimerkiksi vastata jotain toistaakseen vanhempansa sanoja tai ei osaa sanoittaa kiukkuaan lainkaan. Toisinaan todellinen syy taas tulee kuin apteekin hyllyltä. Mutta mysteeri voi siis jääädä selvittämättä ja sitä vanhemman tulisi sietää, niin siinä hetkessä, kuin sen jälkeenkin. Tärkeintä olisi pyrkiä ymmärtämään niin lapsen mieltä ja motiiveja, kuin itseään ja oman toimintansa vaikutuksiakin. Jälkimmäisissäkään vastauksen löytäminen ei ole aina niin helppoa, jos toteutamme tiedostamattamme malleja, joita olemme kantaneet sukupolvesta toiseen mukanamme. Tämän kaiken sisäistäminen on paitsi auttanut merkittävästi itsereflektoinnissa, myös saanut suhtautumaan vanhemmuuteen ja itseeni vanhempana armollisemmin.

Olin poikamme päiväkotitilanteen myötä yhteydessä varhaiskasvatuksen kuraattoriin ja sain vinkin Leea Mattilan (psykologi, Theraplay-vuorovaikutusterapeutti) ja Janna Rantalan (lastenpsykiatrian erikoislääkäri sekä pari- ja perhepsykoterapeutti) kirjasta, sekä luennoista. Olen niiden myötä uuden äärellä, mutta helpottunut.Yritän tehdä jo parhaani, mutta voin edelleen parantaa. Olen aidosti kiinnostunut lapseni mielen liikkeistä, syistä reaktioiden takana ja tapahtumien kulusta. En näe lastani mekaanisesti toimivana hahmona, joka yksiulotteisesti vain tekisi asioita, joita tulisi rajoittaa, vaan yritän ymmärtää ja suhtautua empaattisesti konepellin alla tapahtuviin asioihin. Samalla pyrin ymmärtämään itseäni, omia reaktioitani ja niiden vaikutuksia. Mattilan ja Rantalan mm. tässä webinaarissa esittelemän, kiintymyssuhdeteorialähtöisen, mutta tuoreemman mentalisaatioteorian mukaisesti olen oikeilla jäljillä. Ei negatiivisissakaan tunteissa sinänsä ole mitään väärää, kunhan pyrin ymmärtämään niitä ja toimimaan löydösteni pohjalta jatkossa paremmin. Ehkä en sittenkään ole niin huono äiti.

Omassa lapsuudessani olisin epäilemättä kaivannut mentalisoivaa aikuista, anteeksipyyntöä ja sanoittamista, jonkun peilaamaan käytöstäni ja kiinnostumaan siitä, mitä minun mielessäni liikkuu. Toisinaan tunnen, etten ole niin empaattinen ihminen, kuin haluaisin olla, enkä tiedä johtuuko se juuri siitä, ettei niitä taitoja ole osattu opettaa minullekaan. En edelleenkään syytä ketään, mutta toivon koko sydämestäni, että vaikken olekaan aina se täydellisen hillitty ja hallittu, tai edes johdonmukainen äiti, jollainen suunnittelin olevani, osaisimme yhdessä upean poikani kanssa nähdä tekojen ja reaktioiden taakse, sekä suhtautua maailmaan empaattisesti.

Toivon samaa myös sinulle, vanhempi, kasvattaja ja rinnallakulkija siellä jossain. Täydellisyys on katsojan silmässä ja lapsesi silmissä sitä todennäköisesti edustat juuri sinä. Ja vaikka vanhemmuus on lajeista vaativin, siinä on aina mahdollisuus myös kehittyä.

mymme