Mihin katosi vauvavuosi?

Taas istun tässä ja mieti mihin ihmeeseen vauvavuosi katosi? Jo toista kertaa. Kuopuksemme täytti kesäkuun loppupuolella yksi vuotta ja nyt meillä taapertaa kävellä täällä jo ihan pienen pieni taapero.

Olen monta kertaa lähiviikkojen aikana miettinyt sitä hetkeä kun sain hänet ensi kertaa syliini. Sitä kuinka siitä hetkestä meidän elämä muuttui. Meidän perheessä oli tuona hetkenä neljä jäsentä. Esikoisestamme tuli isoveli ja meistä vanhemmat toista kertaa. Tästä pääset lukemaan synnytyskertomuksen.

Kaikki sanoo aina vauvaa odottavalle ”nauti vauvavuodesta” ja ”nauti ihan jokaikisestä päivästä, sillä vauvavuosi on nopeasti ohi”. Niin minä nautinkin, ehkä toisena vauvavuotena vielä enemmän ja antaumuksella kuin ensimmäisenä. Silti näin jälkikäteen ajateltuna kaikki meni taas ihan hurauksessa, ihan liian nopeasti. Vaikka joka hetkestä ja päivästä nauttisi ja eläisi hetkessä, se on vaan taattua, että vuosi kuluu kamalan nopeasti. Vaikka joinakin päivinä aika tuntui matelevan ja päivän odotetuin hetki oli se kun mies tuli illalla kotiin,näin jälkikäteen ajateltuna aika meni aivan kamalan nopeasti. Ehkä niistä raskaista ja hitaistakin päivistä olisi pitänyt nauttia vielä enemmän. No ehkä siltikin vuosi olisi mennyt yhtä nopeasti. Tuntuu, että vasta äsken ajattelin, että onneksi vauva on vasta kolme kuukautta, tässähän on vielä paljon aikaa. Kun vauva täytti puoli vuotta, ajan kulu alkoi vaan kiihtyä. Elimme ns. ruuhkavuosia. Vauva alkoi liikkumaan, esikoisella oli päällä aikamoinen uhma vaihe. Aika riensi eteenpäin kiireellisten päivien myötä.

Tästä pääset lukemaan jutun puolivuotiaasta vauvasta.

Lisää hänen kuvia vastasyntyneenä tästä.

Tekisinkö mitään toisin?

En tekisi, en ehkä yhtään mitään. Minulle tuo vuosi oli aivan passeli aika kotona olemiseen. Ei liian lyhyt, eikä liian pitkä. Ihana oli olla kotona lasten kanssa, mutta ihana oli vuoden tauon jälkeen palata töihin. Nautin todella tuosta vuodesta! Ei minusta olisi kuitenkaan kokonaan kotiäidiksi. Sillä minä tykkään työstäni.

Välillä podin huonoa omatuntoa hetkistä, jolloin olin väsynyt ja tuntui niin kamalan raskaalta ja ylitsepääsemättömältä touhuta lasten kanssa. Välillä en jaksanut leikkiä. Jälkikäteen ajateltuna, eihän aina tarvitse jaksaa. Pitäähän välillä olla tylsää, myös lapsilla. Välillä on ihan hyvä laittaa leiri lasten huoneen lattialle ja katsoa kun lapset touhuavat ympärillä, tai antaa se puhelin lapsen käteen ja antaa hänen katsoa hetki omaa lempiohjelmaansa. Sillä kaiken ajan tein kaikkeni lasten kanssa. Heillä oli tosi mukavia päiviä, ulkoilua aivan joka päivä, ruoka viisi kertaa päivässä, puhdas koti, puhtaat vaatteet, rakastavat vanhemmat. Mitä muuta edes tarvitsisi. Ehkä joinakin päivinä halusin ylisuorittaa. Ehkä joskus olisi voinut ottaa vielä rennommin. Mutta silti meillä oli kivaa. Meillä oli oikeanlainen rytmi meidän perheen elämään. Meillä oli turvallista.

Olisiko pitänyt käydä enemmän ja hyödyntää kotona olo aika reissuamiseen? Tätä pohdin viimeisinä kotona olo viikkoina. Ehkä olisi pitänyt rohkeammin uskaltaa lähteä ja reissata esim kaupungilla. Toisaalta, oli niin ihana olla kotona. Meillä oli kiva rytmi päivissä, ja niin meillä jokaisella oli hyviä päiviä. Tutustuimme uusiin ihmisiin, tapasimme paljon ystäviä. Kävimme avoimessa päiväkodissa, esikoinen kerran viikossa muksumökissä. Jälkikäteen ajateltuna meillä oli hitsin hyvä olla myös ihan vaan kotona. Me tehtiin kotona ihan hirveästi kaikkea ja ulkoiltiin ja retkeiltiin tosi paljon. Muutamaa reissuakaan unohtamatta.

Voisinko tehdä kaiken vielä uudestaan? 

Pakko myöntää, että kyllä voisin ja haluaisin. Rakastan lapsia ja rakastan touhuta heidän kanssa. Lapset antavat vaan niin paljon elämään.

Millainen meidän yksi vuotias sitten on? 

Hän on iloinen, todella kehittynyt, ihana pieni poika. Hänellä on myös temperamenttia, jos hän pettyy tai kaikki ei mene oman mielen mukaan, aika nopeasti hän heittäytyy mahalleen huutamaan lattialle tai painaa ainakin päänsä lattiaan. Hän on todella taitava leikkijä. Hän osaa vetää leikki moottorisahan käyntiin niinkuin isoveli. Hän ajaa autoilla ja traktoreilla kuin isot pojat. Hän tekee kaiken niinkuin veljensä. Hän halii, mutta välillä tönii isoveljeään. Hän on aivan mahdottoman kova syömään. Lautaselta katoaa kaikki mitä siinä aina on. Hän kävellä taapertaa ja välillä olisi kiva ottaa jo juoksuaskelia. Ensiaskeleet hän otti 11 kuukautisena. Hän osaa sanoa ”isi” ”anna” (ruokaa) :D ja ”heihei”. Hän on yhtä paljon äidin, kuin isinkin poika. Minun töihin lähtö on kiinnittänyt hänet myös isäänsä. Hän nukkuu edelleen äidin vieressä ja hän edelleen on rintamaidolla. Äidin pieni <3

Edelleen sanon, muistakaa nauttia jokaisesta hetkestä, vauva-ajasta. Se menee vaan niin liian nopeasti.  Sitten sitä vaan huomaa itkevän katsoessaan yksivuotiasta.

Suvi