Viimeisten kymmenen kuukauden ajan olen asettanut itselleni viikkohaasteita. Jokaiselle viikolle oman pienen tehtävän. Viikkohaasteet ovat puolestaan olleet osa kuukauden teemahaastetta. Tämän kaiken olen tehnyt päästäkseni elämässäni eteenpäin, käsitelläkseni vaikeita asioita, yksinkertaisesti sanottuna imuroidakseni matonaluset tyhjiksi.
Esimerkkejä kuukausien teemoista on tammikuun Usko itseesi, huhtikuun Älä osta mitään ja toukokuun Puhu (jonka tarkoituksena oli täydentää helmikuun Mieti kolme kertaa ennen kuin avaat suusi -teemaa). Viikkohaasteina on ollut tiettyjen tunteiden sanoittaminen, toimintamallien tarkastelu ja koko viikon kestänyt Bones-maraton.
Tämän kuun teemana on Uluru (joo ei taida aueta kaikille, sori siitä XD) ja tämän viikon viikkohaasteena on armollisuuden käsite. Mitä armollisuus on? Miten voin olla armollinen muita kohtaan, entä itseäni kohtaan? Asetin itselleni poikkeuksellisesti myös toisen viikkohaasteen, mutta selkeyden vuoksi keskityn vain tähän tässä tekstissä.
Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Enemmän kuin vaadin muilta. Minun on aina täytynyt saada loistavat arvosanat, ja kun se ei onnistunut niin minun piti saada loistaa kirkkaasti jossain muussa sitten. Olen tehnyt töitä opintojen ohella valtavia määriä, kesät olen viettänyt töissä ja lukien uusintoihin. Edes sairaalassa ollessani en voinut pysähtyä (vaikka olin siellä totaalisen uupumisen seurauksien vuoksi).
Vaadin itseltäni myös henkisellä tasolla paljon. Koen olevani energiavaras ja vieväni muiden hyvinvoinnin. Koen huonoa omatuntoa siitä että en pysty auttamaan muita ongelmiensa kanssa, vaan jopa epäsuorasti pahennan tilannetta osaamattomuudellani ja kykenemättömyydelläni tukemiseen. Esimerkiksi olen syyllistänyt itseäni kaksi vuotta siitä kuinka en ollut tukena kun olisi pitänyt olla tilanteessa x. Voisin listaa jatkaa loputtomiin, mutta se ei ole tämän viikkohaasteni tarkoitus.
Viime viikon loppupuoli sai minut ymmärtämään monia tärkeitä asioita. En toki kokenut valaistumista omasta ansiostani, vaan siitä mitä tapahtui ja mitä minulle sanottiin. Eräs viisas ihminen totesi:
”Aina ei tarvitse elää täysillä. Joskus täytyy ottaa aikalisä ja kerätä voimia seuraavaan erään”
Olen saman sanoman kuullut lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan halunnut sisäistää sitä. Kuitenkin pitkän viikon ja Jorvin väsyttämänä pysähdyin miettimään lausetta nanosekuntia pidemmäksi aikaa ja rekisteröin sen aivoihini. Perjantain kahvittelu, lauantain leivontamaraton ja lauantai-illan puistotunnelma saivat tuon lauseen pomppaamaan mieleen aika-ajoin, joten vältelläkseni ajatusta siitä että maantiekiitäjän leikkiminen on huono juttu, päädyin miettimään sitä mitä onnellisuus on.
Onnellisuus on sitä että saa upottaa kätensä taikinaan ja leipoa pois murheet. Onnellisuus on sitä että on ystävä joka osaa sitruunapiirakan ohjeen. Onnellisuus on sitä että toinen soittaa juuri sillä hetkellä kun sitä tarvitsee. Onnellisuus on sitä että näkee Tukholman katot auringonlaskussa. Onnellisuus on sitä että voi pysähtyä kadulla hetkiseksi ja vain nauttia siitä tunteesta että ei ole kiire minnekkään.
Hetkinen, pysähtyä…? Kyllä, sunnuntaina tuo lause kummitteli maton reunan väärällä puolella ja jouduin tunnustamaan sen että minulla on seuraavan viikon haaste siinä. Armollisuus.
Vaikka tätä viikkoa ei olekaan kulunut montaa päivää niin olen silti edistynyt tehtävässäni hyvin. Olen ymmärtänyt vihdoinkin sen että en voi olla armollinen muita kohtaan ellen ole armollinen itseäni kohtaan. Antamalla itselleni luvan pysähtyä ja ladata akut pääsen pidemmälle. Ei mikään kulkuväline kulje ikuisesti ellei se saa virtaa. Siihen on syynsä miksi jääkiekossa on erätauot ja töissä ruokatunnit. Amorellakin pysähtyy välillä eikä seilaa jatkuen.
Ymmärsin myös sen että olen ollut liian ankara itseäni kohtaan. En ole läheskään niin paha ihminen kuin yritän vakuutella itselleni. Minun on aika siirtää valtava kunnianhimoni sivuun ja tunnustaa että en ole syypää kaikkeen maailman pahuuteen tai muiden ihmisten vaikeuksiin/pahoinvointiin. Muistin sen että teen aina kaiken voitavani muiden hyväksi, ja sen vilpittömin sydämin. En ehkä osu aina oikeaan ja joskus tuotan vahinkoa enemmän kuin hyötyä. Mutta se on inhimillistä ja jokainen meistä erehtyy. Tarkoitus on se joka on tärkein ja se että haluaa korjata erheensä mahdollisimman hyvin. Oppia niistä.
Näiden oivalluksien voimin minun on hyvä jatkaa kohti tämän viikon toista haastetta. Ennen sitä haluan kuitenkin kiittää henkilöä H sitaatista. Käytin sitä nyt julmasti lupaa kysymättä (anteeksi!) mutta toivon että tarkoitus pyhittää keinot. (Ja en tiedä luetko koskaan tätä tekstiä joten uskalsin ottaa sen käyttöön).
