Negatiivisuusvaroitus; tämäkin postaus tulee olemaan samaa ikävissä asioissa vellomista ja samojen vanhojen kivien kääntelyä. Uutta iloista tekstiä odotellessa suosittelen lukemaan jotain muuta. Positiivisia päivityksiä on luvassa, mutta ennen sitä haluan käsitellä muutamaa vaikeampaa asiaa. Eli jos ei negatiivisuus nappaa niin ei kannata lukea tämän pidemmälle.

Sairasloman kunniaksi ajattelin kirjoittaa jostain mitä mietin aina välillä yön pimeinä tunteina. Jotain mistä en yleensä suostu puhumaan kenenkään kanssa. Tyhmäähän se on vuodattaa tämmöiset ajatukset nettiin missä ne pysyvät maailman tappiin asti. Kuitenkin koen että nämäkin ajatukst on prosessoitava joskus ja kirjoittaminen on minulle paras terapiamuoto. 

Olen paininut vaikeiden asioiden äärellä aikajakson jota en osaa määritellä tarkemmin. Tuo aika on ollut hyvin kasvattavaa ja opettavaista, ja siltä kannalta tarvittavaa. On kuitenkin asioita joita olen menettänyt pahoinvointini vuoksi. Asioita joita olisin voinut tehdä toisin kaikesta huolimatta. Olen sitä ihmisluonnetta joka ei kykene tunnustamaan tehneensä väärin, ei ainakaan helpolla. Pyytelen jatkuvasti anteeksi, mutta en saa sitä sanaa suustani silloin kuin sitä oikeasti kaivattaisiin. Menen peiton alle piiloon ja toivon että vaikeat tilanteet katoavat.

Menetykseni ovat osin pieniä ja mitättömiä. Helposti korvattavissa olevia. On kuitenkin muutama asia joiden menettämistä kadun enemmän kuin sanat riittävät kuvaamaan. Jos tilanne olisi ollut toisenlainen niin olisin ehkä voinut tehdä asioille jotain. Katkaista kierteen ajoissa ja myöntää tehneeni väärin. Kääntyä tienristeyksessä toiseen suuntaan. 

Lähipiirini on joutunut käymään vuokseni kovan pyörityksen. Olen fyysisesti taistellut ystäviäni vastaan ja ollut huono ystävä monellakin tapaa. En todellakaan ansaitse näin hyviä ystäviä, sillä ystävänä minä olen oikeasti todella huono. Tämä ei ole mitään huomiohuoraamista tai itsesäälissä rypemistä vaan ihan todellinen fakta. Yritän toimia kuten hyvä ystävä tekee, mutta yleensä menen vain metsään. 

Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa lähipiirilleni ja erityisesti muutamalle ihmiselle. Ilman heidän jaksamistaan en olisi saanut tarvitsemaani apua. Heitä olen kiittänyt vetäytymällä kauemmaksi tavoin jotka alkavat olla naurettavia. Haluaisin puhua asiat selviksi ja pyytää anteeksi sitä kaikkea, mutta minussa ei ole tarpeeksi rohkeutta siihen että avaisin suuni. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että sanoillani vain satuttaisin tai pahentaisin tilannetta entisestään. En ole kovin hyvä puhumaan, enkä ole siksi uskaltanut katsoa mitä sanaisesta arkusta tulisi. 

Anteeksi. Kaikesta. Kiitos. Kaikesta

Olette parhaita <3