Joskus sitä vaan junnaa paikallaan, koska pelkää. Ei tartuta tilaisuuksiin tai pyritä elämässä sinne minne halutaan, kun “mitä jos” tyyppiset ajatukset kummittelee pääkopassa.

Mitä jos epäonnistun? Mitä jos tulen vihatuksi? Mitä jos tuotan pettymyksen kaikille?

Se tuntuu lamaannuttavalta. Kun ahdistus kietoutuu ympärille pakkopaidan tavoin ja sydän hakkaa itsensä ulos rinnasta, tuntuu se siltä, että maailma heittäisi paskaa päälle. Mitä jos tää eläminen ei vaan oo mun juttu?

En osaa vielä sanoa, mikä tähän auttaisi. Tekisi mieli laukoa filosofisia kannustuksia itselleen ja muille. Ehkä tämä postauskin alkoi sillä toiveella, että sitä kirjoittaessa tulisi jokin “valaistus” ja yhtäkkiä ei enää tekisikään mieli kaivaa itseään syvälle maan alle ja pysyä siellä.

Jotain on kuitenkin pakko tehdä. Tekemättä jättäminenkin on omalla tavallaan tekemistä, joten siinä on kai yksi ratkaisu.

(Tulihan se filosofointi sieltä jostain)

Tämän postauksen kirjoittaminenkin tuntuu vain junnaavan paikoillaan – ehkä siksi, että pelkään sen lopettamista. Pelkään yhteenvetoa. Pelkään sitä lopputulosta, ratkaisua, päätelmää – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – mitä tällainen kirjoitus yleensä pitää sisällään. Osittain, koska en ole vielä varma siitä, mikä sen kuuluisi olla. Osittain siksi, etten ole valmis kuulemaan sitä, minkä luulen sen olevan.

Joskus sitä miettii, että mitä varten kaikki tämä on. Mitä varten olen kahdentoista vuoden ajan herännyt seitsemältä aamulla ja hinannut itseni opettelemaan kertolaskuja ja derivointia, lukenut ihmisen verenkierrosta ja hädin tuskin päntännyt ruotsin verbien taivutusmuodot?

Kouluja käydään, jotta päästäisiin toisiin kouluihin oppimaan samoja asioita, mutta vähän vaikeammin. Ne vaikeat asiat opitaan, jotta saataisiin toivottavasti töitä ja töiden mukana palkkaa. Palkkaa haluamme, jotta voimme ostaa HK:n sinistä ja kossupullon ja maksaa vuokran ajoissa.

Mutta mitäs sitten? Mitä sitten tapahtuu, kun töitä on, palkkaa saa, ruoka on mahassa ja sänky selän alla?

Ehkä olen ainut, jota elämän kiertokulku ahdistaa. Toiset täyttävät elämänsä matkustelulla, ihmissuhteilla, palkitsevilla töillä ja oman kodin rauhalla ja mukavuudella. Minä taas olen yliajattelija, eksistentialististen kriisien keskellä pyörivä epämuotoinen möykky, joka ei saa rauhaa maailman merkityksettömyydeltä.

Loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä. Tuhannen vuoden päästä kukaan ei edes muista kuka olin. Saavutukseni katoavat ja kaikki se aika, jonka raadoin hiki pinnassa vain kuollakseni pois tulee olemaan turhaa. Espanjan reissu tai ihanat kaverit eivät saa minua uskomaan, että jokaisen yksittäisellä elämällä olisi oikeasti mikään merkitys.

Kun ihmiskunnan loppu iskee ja kun maapallo kuolee – kukaan ei tule muistamaan, että E=mc², Vincent van Gogh oli yksi historiamme vaikuttavimmista taiteilijoista, tai että ruotsin kielessä ‘soittaa’ taivutetaan ringa, ringde ja ringt.

Olemme vankina omassa olemassaolossamme ja ainoa palkintomme on toivo siitä, että joskus tämäkin on ohi.

Tässä vaiheessa pitäisi kai ilmoittaa, että tämä postaus on kirjoitettu 38 °C kuumeessa.