Ladataan...
Taiteilijaelämää

Yllättäen taas yksin
omassa kehossaan.

Valo pihalla, pyykit narulla.

Metsä ei ole milloinkaan
ollut näin hiljainen.

Liikkumattomina reunustavat
polkuani myötätuntoiset puut

vain haavan lehdet värisevät vasten ilmaa.

Vaihdoin eilen sänkyyn
puhtaat lakanat

ainakin sain keskenmenon
kauniin pussilakanan alla.

Vasta nyt, puolen vuoden kuluttua, voin kirjoittaa. Vasta nyt valmistuu tämä maalaus, leikkaan sen auki, ompelen siihen viimeiset pistot, totuuden tapahtumista. Katselen reikää sielussani, uutta aukkoa rajan tuolle puolen.

Se oli hyvin erilainen raskaus kuin ensimmäiseni. Suurta, puhdasta iloa. Ei pahaa oloa, paniikkia ja omasta kehosta luopumisen tuskaa, ei oksentamista ja kipua. Vain hiukan väsymystä, rakkautta, ja suurta valoisaa iloa.  Toukokuinen raskaus: kevät puhkesi minuun. Minä maalasin kevyttä valoa, sieltä jostakin kajastavaa, kohti tätä maailmaa.

Mutta vaikka olimme jo nähneet sydämen lyönnit kätilön ruudulla, ilmestyi maalaukseen pian muuta. Intian punainen ja karmiini, naisen tuskan värit. Synnytyksen raakuuden piti olla vielä kaukana edessäpäin, mutta siinä se jo oli: julma, tuskainen verenpuna.

En suostunut tietämään vielä silloinkaan, kun veri alkoi valua. Minä tartuin rumpuun, enkä saanut haluamaani vastausta: sain ainoastaan tiedon siitä, etten voi tehdä mitään, sain ohjeet nukahtaa. Ja aamulla kaikki oli jo ohi.

Niin hiljaa ja kivutta hän minuun laskeutui, niin hiljaa ja vähällä kivulla lähti pois. Puhdas ilo, puhdas suru. Vain veren kirkas, tumma väri.

Enkä surrut häntä lainkaan, vain iloitsin hänen helposta matkastaan: tuo elämä jonka ei tarvinnut tulla ihmiseksi, sai vain hipaista tätä maailmaa, tuntematta sen tuskaa. Minun sisälläni käväisseet pienet sydämen lyönnit jättivät elämääni kultaisen hipaisun, perhosen siiven keveyden.

Mutta itseäni surin. Meitä kaikkia, jotka olimme odottaneet, meitä joilta oli vetäisty tulevaisuuden pohja pois. Surin odotettua elämää, jota ei tullutkaan, surin siskoa, lasta ja lapsenlasta. Surin maailmaa, jossa ei enää ollut toivoa. Surin sisälläni tapahtunutta kuolemaa.

Oliko se edes kuolema?
Taimi vain lakastui
jo ennen kuin puhkesi mullasta pintaan.
Muna putosi pesästä
ja kettu söi sen.

Me kannamme elämää
me kannamme kuolemaa
ja sitten kaikki on poissa.

Kun verenvuoto lakkaa
ei minussa pisaraakaan luomista jäljellä.

Nyt, puolen vuoden kuluttua, elämä tarrautuu minuun uudella voimalla. Voin pahoin viikosta toiseen, taivallan harmaassa hormonihuurussa. Taitaa olla niin, että minä en pysty luomaan elämää ilolla: sen on aina synnyttävä jotenkin hankalasti. Kolmas raskaus on alkanut ja se toden totta tuntuu siltä, että elämää on tulossa. Kiitollisena otan sen vastaan. Silti lähes yhtä paljon kuin tulevaa vauvaa odotan reilun vuoden kuluttua koittavaa aikaa, jolloin synnytyksestä toivuttua ja imetyksen päätyttyä mihinkään ei enää satu. Aikaa, jolloin taas huomaa, miten keveinä saamme täällä tavallisesti taivaltaa, silloin kun lisääntymisen paino ei lepää lanteillamme.

Luultavasti viimeinen vauva, ja arka toive siitä, että saan hänet terveenä ja elävänä ilokseni.

Ladataan...

Olen viime aikoina saanut tarkkailla lasten luovuutta lähietäisyydeltä.

Viime kerralla taidepajassa lapset keksivät alkaa värittää lattialle jääneitä ylimääräisiä kehyskiiloja, ja sitten joku keksi rakentaa niistä linnun. Kaikki tekivät lopulta toinen toistaan hauskemman näköisiä siivekkäitä. Joskus tehdään sadetta roiskimalla väriä ympäriinsä. Ja tänään taas joku länttäsi kätensä ensin vesiväreihin, sitten paperiin, ja meni lopulta päälle makaamaan. Luomisen ja ilmaisun energia saa kukoistaa!

Tällaiseen vapauteen ei koulun taidekasvatuksessa ole varaa, sillä parinkymmenen lapsen ryhmän koossa pitäminen niin, ettei kukaan vahingoitu, vaatii tarkkoja sääntöjä. Siksipä näissä muutaman lapsen kokoisissa taidepajaryhmissä koetan viimeiseen asti välttää kieltoja, antaa enemmänkin ehdotuksia kuin ohjeita ja vastata mahdollisimman moneen "saanko" ja "voinko" -kysymykseen kyllä, aina kaaoksen rajalle asti. Jotta edes jotakin lasten luovuudesta säilyisi aikuisuuteen asti.

Viime vuonna NASA kertoi tutkimuksesta, jolla se voi kartoittaa työntekijöidensä luovan potentiaalin ja löytää joukosta kaikkein luovimmat yksilöt, "luovat nerot". Testi toimi hyvin, ja jatkotutkimuksessa haluttiin selvittää, onko luovuus synnynnäistä. Kävi ilmi, että kokonaista 98% neljä-viisivuotiaista lapsista läpäisi testin "luovan neron" tuloksin! Kymmenvuotiaista niin teki enää 30%, ja aikuisista 2%. Kouluvuodet ja epäonnistumisen pelko työelämässä karsivat meistä tehokkaasti kyvyn luoda itse ratkaisuja. Niinpä innovaatioiden tekeminen saati improvisoiminen yllättävissä tilanteissa on aikuisena monelle äärimmäisen vaikeaa tai stressaavaa, siinä missä se alle kouluikäiselle lapselle on jokapäiväistä ja luonnollista.

Omasta mielestäni kaikkien taidekoulujen päätavoitteen pitäisi olla hajottaa sitä käsitysten, uskomusten ja itsellemme asettamien rajoitusten pakkopaitaa, johon ihminen on ehtinyt itsensä ahtaa. Piirustuksen, maalauksen tai vaikka soittamisen tekninen opettelu on sekin tärkeää, mutta lopulta vain pieni osa tätä valtameren kokoiseen luovuuteen kasvamista. Luovuuteen kasvatetaan ennen kaikkea ihmettelyllä, havainnoinnilla ja kokeilulla, antamalla asioiden tapahtua itsen kautta. Sen ei tarvitse olla suurta ja riehakasta: pelkän kädestä purkautuvan hiiliviivan aito havainnoiminen paperilla voi olla ihmeellinen kokemus. Luovaa on uuden luominen, mutta uutta voi olla yhtälailla lopputulos tai itse kokemus. Luovaa on sekin, jos voi ulos katsoessaan antaa maiseman luoda itsessään kokemuksen, jota ei ennen ollut.

Luovaa viikonloppua kaikille!

Ps. Jos olet jostain syystä liittynyt instagramiin, kuten minä, voit alkaa seurata minua. Postaan nimellä sannaminttu kiinnostavia kuvia esimerkiksi siitä, miten pesen käsiäni.

 

Ladataan...

Ladataan...

Olipa ihana elokuun ilta, Taiteiden yö. Ihmiset tulivat, ja olivat, ja menivät. Oli keskusteluja ja hiljaisuutta, valaiden ääniä ja maalauksia, runoja ja lapsia, koiria ja katuliituja, pimenevässä illassa rummun ja puuhuilun ääni. Enemmän sitä taidetta ja vähemmän sitä meluisaa "yötä". Hymyileviä kasvoja ja hyviä fiiliksiä, omaa iloista ihmetystäni siitä, että ihmiset tässä lähellä, omassa kaupunginosassani, todella tulevat ja ottavat omakseen sen, mitä minulla on antaa. Tila täyttyy, teokset löytävät omistajiaan, runot lukijoitaan. Minussa leijuu hämmentynyt kiitollisuus siitä, että tämä meneekin näin.

Kompasteluja, torjuntaa ja ymmärtämättömyyttä riittää kai jokaisen taiteen tekijän tielle riittämiin: hylättyjä hakemuksia, näyttelyitä, joissa ihmiset vain kulkevat ohi, tai päiviä, jotka soljuvat tekemättömyydessä ja tuloksena on pelkkä runonpätkä. Ja sitten kuitenkin, aina lopulta tuleekin tällainen ilta. Jolloin yhtäkkiä kaikki löytääkin merkityksensä, kaikki avautuu ulospäin ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun mikään, mitä on tehnyt, ei olekaan turhaa.

Ja kun auringon laskiessa kokoonnumme rumpupiiriin, tulee yhtäkkiä hetki, jolloin tuntuu siltä kuin kaikki olisivat ystäviä keskenään. Loppuillassa avataan viinipullo, kynttilät palavat. Asiat ovat hyvin. Kiitos.

Elokuun lopun pehmeä pimeys on tullut, ja hyvä niin.

 

 

 

 

Ladataan...

Eräässä näyttelyssä taitelija vertasi näyttelyn syntyprosessia raskaana olemiseen. Hän ei tosin ollut koskaan ollut ollut raskaana, mutta ymmärsin mitä hän tarkoitti: teos ei useinkaan jätä taiteilijaa, ennen kuin se on saanut syntyä hänen kauttaan. Tätä pohdin usein myös omassa prosessissani. 

Älkää käsittäkö väärin - tietenkin ihmisen ja taideteoksen synnyttäminen on aivan eri asia. Ehkä niitä voisi verrata keskenään, jos taiteilija kantaisi teostaan non-stop paitansa alla 9 kuukautta, etsisi joka yö sen kanssa sopivaa nukkuma-asentoa, oksentaisi sen vuoksi aamuisin, luopuisi alkoholista, kahvista ja reippaasta liikunnasta, kehittäisi itselleen peräpukamat, närästyksen ja erilaisia ikäviä kipuja ympäri kehoa ja lopulta antaisi repiä sisä- ja sukuelimensä tuusannuuskaksi keskimäärin 10 tuntia kestävässä erittäin kivuliaassa proseduurissa, jossa teos lopulta valmistuu. Ja siitä kaikki vasta alkaisi. Mutta kuten sanottu, en yritä verrata ihmisen ja taideteoksen syntymiä toisiinsa – sanonpahan vain, että yhtäläisyyksiäkin on.

On olemassa taiteen tekemistapa, jolle on luonteenomaista se, että taiteilija teoksen alkusysäyksen saatuaan pitää tuon päämäärän mielessään ja pyrkii sitä kohti niin hyvin kuin mahdollista. Tällöin lopputulos saattaa olla jo etukäteen melko hyvin luonnosteltu ja tiedossa, ja Taide ilmestyy näiden raamien sisään. Tämän tyyppinen suunnitelmallinen tekeminen ei kuitenkaan useinkaan ole minun tapani maalata. Omien teosteni luominen on kuin sarja pieniä syntymiä. Jokainen teoksen vaihe, uusi värikerros velloo, kypsyy ja muotoutuu sisälläni, kunnes se on pakko puristaa esiin, kankaalle – ja vaikka tiedän, mitkä olotilojen ja tapahtumien geenit olen pannut yhteen, en mitenkään voi etukäteen päättää, minkälainen otus ulos putkahtaa. Tila, jota lähden ilmaisemaan, on minussa kulloisellakin hetkellä valmis ja kristallinkirkas, ja sen mukaan valikoituu sen hetkinen väri ja fyysisen liikkeen intensiteetti – kun taas lopullinen visuaalinen tulos on aina yllätys ja vie noiden sysäyksien kautta kohti selittämätöntä, nimeämätöntä, ihmisen maailman ulkopuolista ja jotakin itsellenikin uutta muotoa ja sisältöä.

Taistelu valosta (Sanna Valkiala 2017)

Alkusysäys, ikään kuin ”aihe” maalauksen tekemiselle voi olla mikä tahansa, mikä maailman moninaisuudesta minut sinä päivänä vahvimmmin on ottanut valtaansa. Esimerkiksi hellyys tai raivo, jokin uutinen, valo tai pimeys, väkivallan uhrin tai tekijän olotila, yin- tai yang-energia, rakkaus lapseen, jokin luonnonvoima, henkiolennoilta saatu aihe, tai vain jollain tavalla täysi ja patoutunut tai tyhjyyttä kumiseva tila, josta tietää, että väriä on pantava kankaalle. Koska olotilani vaihtelevat vahvasti päivästä päivään, minulla on aina kesken useita teoksia, ja palaan niihin silloin, kun aihe tai sen seuraava vaihe palaa fyysisenä ja henkisenä tuntemuksena minuun. Näin saan hyödynnettyä taiteelle kaikki olotilani, tarvitsematta odotella ”inspiraatiota” jonkin tietyn teoksen tekemiseen. Jokainen valmiiksi velloutunut vaihe synnyttää aihetta aina uudessa muodossa kankaalle: yleensä pahuudet kulkevat kerros kerrokselta kohti kauneuden katharsista, kun taas vastaavasti ihanuuksiin tulee tummempia sävyjä. Ulkomodollinen suunnitelma on kuitenkin pelkkä aavistus, ja vaikka se olisi vahvakin, en pelkää irrottaa siitä, jos teos lähtee eri raiteille. Hallitsematon ja aikatauluihin taipumaton tekeminen muistuttaa jollain tavalla raskaudesta, jolloin luonto ottaa kehoni käyttöönsä ja minussa syntyy itsestään jotakin, mitä itse askartelemalla en koskaan olisi voinut saada aikaan.

Jotkut teokseni käyvät läpi metamorfoosin, jonka koen allegoriana ihmisen jatkuvalle kehitykselle ja muutokselle syvien kriisien kautta. Fyysisesti sen osuva allegoria on kuitenkin myös naiskehon metamorfoosi yhdestä kahdeksi, sen myötä tapahtuva rikkoutuminen ja jälleen eheytyminen uudeksi. Kuten sanottu, teoksen kanssa voi kulkea polun, jossa tällainen kehitysprosessi ehkä tapahtuu luonnos- tai suunnitteluvaiheessa tai unessa, mutta itse tekeminen vie loogisesti kohti yhtä päämäärää. Monen maalaukseni kanssa se ei kuitenkaan mene lainkaan näin, vaan päinvastoin: minusta tuntuu, että petän tai kahlitsen teokseni, jos en anna sen muuttaa suuntaa kesken kaiken, tuhoutua ja syntyä uudelleen aivan toisenlaisena kuin aluksi (ehkä pitkäänkin, vuosia) näin ja suunnittelin. 

Yllä oleva teos esimerkiksi alkoi hempeän vaaleanpunaisesta ja vaaleankeltaisesta olotilasta. Mutta seuraavaksi se syttyi liekkeihin, vei minut mutaan, repeämiin, rähmälleen luomisprosessissa ja lopulta valoon ja sovittavaan eheytymiseen, joka vaatii hiljaista ja huolellista työtä langan ja neulan kanssa. Teoksen keskellä on veitsellä leikattu railo, joka on ommeltu pienillä pistoilla jälleen osittain yhteen. Koko prosessi saa näkyä ja vaikuttaa taustalla – mitään en deletoi täysin.

Minusta juuri tässä on mielestäni luomisen hienous. Että se ei useinkaan ole kuin mikä tahansa työ, jonka voi itse ideoida, suunnitella ja sitten toteuttaa. Luomisen hienous on minusta juuri siinä, että teos vie minua yli omien rajojeni, fyysisen värien kanssa lotraamisen kautta uusiin ajatusprosesseihin ja lopulta sinne, minne en aluksi lainkaan nähnyt.

Ehkä se vie teoksen katsojaakin? Sen tietäminen ei ole enää minun asiani.

Ladataan...

En valitettavasti kuulu niihin dynaamisiin itsensä markkinoijiin, jotka luovat imagoa ja yleisöpohjaa olemalla aktiivisia kaikissa medioissa - enemmänkin luotan siihen, että teokset jäävät jälkeeni ja saavat elää omaa elämäänsä. Tämän linjan mukaisesti huomasin juuri, että en ole kuluneen vuoden aikana tehnyt yhtäkään blogipostausta näyttelyistäni tai muistakaan aktiviteeteistani! Ehkäpä sitä voi kuitenkin pitää ansiona enkä epäonnistumisena, todistaahan se sen, että olen sen sijaan keskittynyt taiteen tekemiseen enkä ihmisten somen tukkimiseen. Koska taidemaalarin työ on kuitenkin aika kaunista, julkaisen tässä muutaman kuvan vuoden varrelta. Olen ottanut kuvat ei-niin-nykyaikaisella kännykkäkamerallani. Ehkäpä ne kuitenkin välittävät joitakin tunnelmia. Ensimmäisessä kuvassa suunnitteilla on installaatio, jonka lopputulos (ja paljon muutakin) on nähtävissä ja kuultavissa Helsingissä Maunula-talon aulassa juhannukseen asti! Poiketkaa, jos liikutte täällä päin.

Avoimen taidekoulun 10-v juhlanäyttely Kalasataman taiteilijatalossa toukokuussa. Teokset: Sanna Valkiala, Tuula Taponen, Akasaka, Merja Penttinen, Anne Järvinen, Anna Kurki

Laterna Magikassa huhtikuussa. Teokset: Anne Järvinen, Marju Karlsson, Sanna Valkiala, Petri Itälahti.

Lasten taidepajan flow.

Aikuisten rummutus-taidemeditaation flow.

Roudausta, roudausta, roudausta...

Galleria Koivulinnan viime kesän näyttelyissä oli taianomainen tunnelma. Maalaukset Sanna Valkiala, veistokset Enni Kömmistö.

Ripustuksia tuli tehtyä vuoden aikana myös pariin pop up näyttelyyn ja yhteen kahvilaan Vallilaan ja Lauttasaareen. Oli hienoa antaa niiden kautta iloa ihmisille, mutta täytyy sanoa, että itse olen äärettömän iloinen siitä, että vähään aikaan ei tarvitse roudata mitään minnekään, lyödä enää yhtäkään naulaa seinään saati keksiä erilaisia jeesusteippiviritelmiä kattotelineisiin tai installaatioripustuksiin.

Ai niin paitsi se yksi kaksi- ja puolimetrinen teos Maunula-talolta pitäisi vielä jotenkin saada roudattua jonnekin juhannuksen jälkeen... aaargh!

Menen maalaamaan, se auttaa. Hyvää kesää kaikille!

Ladataan...

Mietin joskus, miten ihanaa olisi harrastaa taidetta. Maalaamista. Harrastaminen kun tarkoittaa sitä, että saa tehdä mitä huvittaa. Voisi tehdä mitä haluaa, päättää itse aiheen tai antaa kynän viedä, voisi harjoitella uutterasti yhä hienompien kuvien tekemistä ja taitavampia tekniikoita... Tiedän miten mukavaa, hienoa ja palkitsevaa se on, koska harrastan soittamista ja piirtämistä.

Mutta maalaaminen on sitä, että on pakko maalata, vaikka käsillä oleva työ enemmänkin pelottaisi kuin herättäisi ihastusta itsessä. On maalattava, vaikka ei tiedä ollenkaan, tekeekö jotakin aivan turhaa p*skaa vai jotakin todella tärkeää. Eikä ikinä saa päättää aihetta itse! Jokin olotila on vain niin vahva, eikä mene pois, että voidakseen jatkaa elämäänsä on pakko maalata. Joskus olotila on pakahduttavan ilon kentällä, ja silloin maalaamiseen on mahtavaa heittäytyä. Joskus taas joutuu kohtaamaan petoja. Eikä sillekään sitten mitään voi, vaikka sellaisen teoksen ollessa kesken jättäisi mieluummin menemättä työhuoneelle.

Maalatessa pedot eivät kuitenkaan enää ole pelottavia, sillä maalatessa ei koskaan ole yksin, vaan on teoksen kanssa. Itselleni puinen pohja antaa valtavan turvan - ja valtavan haasteen, sillä se tietää aina enemmän kuin minä. Maalaaminen on sitä, että ei yritä nähdä silmillään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sillä silmä näkee aina vain käsillä olevan tilanteen. Teos taas tietää aina paljon pidemmälle. Keskeneräinen maalaus ohjaa minua ikään kuin valmiista käsin - vaikka valmis teos tietoiselle mielelleni olisikin vielä aivan tuntematon. Siksi maalaamisen tärkein taito onkin olla tietämättä itse ja kuunnella, mitä teos pyytää. Joka ikinen kerta, kun olen "halunnut" maalatessani tehdä jonkin tietyn kuvan tai tietyn ratkaisun, koska se olisi mielestäni hienoa ja älykästä, teos on kostanut. Se harhautuu polulta, siitä katoaa lämpö, ja jäljelle jää kylmä kuva, joka ei toimi eikä soi. Tietysti kyse voi olla myös siitä, että olen yhä vielä liian harjaantumaton taiteen ja taidon yhdistämisessä; joudun yleensä valitsemaan jomman kumman (ja tietysti valitsen aina oman haluni sijaan taiteen ja teoksen ohjauksen, sillä vain se polku vapauttaa minut patoutuneesta olosta, jonka alussa vallinnut olotila minuun jättää, ellen maalaa). Mutta kyse voi olla myös samantyyppisestä asiasta, jota kirjailijat kuvaavat, kun heidän henkilönsä eivät suostukaan kaikkiin heidän ideoihinsa vaan "alkavat elää omaa elämäänsä". Sille on sitten vain annettava tilaa: annettava teoksen elää, opeteltava elämään sen kanssa, sen rytmiin, säilytettävä sen lämpö.

Lämpö on se, mitä kaikessa taiteessa etsin ja kaipaan. Että taiteilijan ihmisyys - ei persoona, vaan ihmisyys - on ollut läsnä. Että luonto puhuu hänen lävitseen. Siihen itsekin pyrin. Taidolla tehdyt, mutta kylmät taideteokset, kirjat ja musiikkikappaleet eivät herätä minussa mitään. Nitä on maailma täynnä. Mutta uskallan väittää, että vaikka energeettisesti "kylmät" teokset herättäisivät ihastusta hetkellisesti, niin aika lopulta valikoi niistä teoksista, jotka ylipäätään ovat saaneet tulla maailmaan (ja vieläpä päässeet näkyvästi esille), säilyviksi ne, joista lämpö säteilee. Teoksen energian kokeminen tietysti vaatii paljon myös katsojalta: tateen katsominen on luova tapahtuma siinä, missä taiteen tekeminenkin. Kaikki eivät koe yhtään mitään yhdenkään maailman teoksen äärellä, koska eivät ole milloinkaan avanneet omia luovuuden väyliään; eikä kaikkien tarvitse olla taiteellisia. Vähän kuin joku, joka ei ole koskaan urheillut, ei kykene nauttimaan mistään liikunnasta; eikä kaikkien tarvitse olla liikunnallisia. Mutta hyvää se tekee! Lämmön, tai energian, voi kokea yhtälailla katsoessaan vanhaa Rembrandtin tai Van Goghin taidetta, tai uusia Paavo Paunun tai Rafael Wardin teoksia. Rodinin suurimpia veistoksia ei tarvitse edes katsoa, ne säteilevät luonnonvoimaansa vaikka selän takaa. Siksi kuvataide onkin hiukan hassu sana. Jos teos jää katsojalle pelkäksi kuvaksi, se on epäonnistunut koskettamisen tehtävässään.

Miksi sinun on pakko maalata, kysyy puolisoni minulta. En tiedä. Miksi muusikko soittaa, miksi kirjailija kirjoittaa? On varmaan aika harvoja, jotka uppoutuvat taiteen alalle yksinomaan siksi, että he nauttivat siitä. Useimmat kai tekevät niin siksi, koska eivät muuta voi. Koska sellaisiksi he ovat syntyneet tai tulleet. Ehkä se on niin yksinkertaista, että minun pitää maalata voidakseni hyvin: koska en muuten pysty käsittelemään maailmaa, olemaan maailmassa. Ensi-impulssi maalauksen syntymiselle saattaa hyvinkin olla ikään kuin terapeuttinen. Mutta sen jälkeen teos alkaa viedä: vaikka olisin jo saanut ulos sen olon, joka alun perin pakotti minut kankaan äärelle, maalaus ei päästä minusta irti. Pelkät terapiamaalaukset voisi tehdä uudelleen ja uudelleen samalle pohjalle, päällekäin, eikä yhdestäkään tulisi koskaan valmista. Mutta on pakko maalata, koska maalaukset itse haluavat tulla maalatuiksi. Juuri tämän älyttömyyden - "teoksen tahdon" - hyväksyminen pitää luovuuden kanavan auki: se pakottaa hyväksymään selittämättömän mahdollisuuden. Maalaamisen pakko on selittämätön, niinkuin elämänpalo itse.

Ladataan...

Joudun tänään taas myymään maalauksiani. Se tuntuu aina vain yhtä epäsopivalta, jotenkin täysin käsittämättömältä.

Taiteen myyminen on kummallista touhua.

 © Sanna Valkiala

Ensimmäiset teokseni annoin pois huolettomasti pienistä rahasummista, jos minusta tuntui, että ne pääsivät hyviin koteihin. Teen sitä edelleen. Mutta mitä kauemmin toimii taidemaalarina, sitä selkeämmin ymmärtää, että ruoka ja vaatteet ovat ihmiselle myös tärkeitä asioita. Lähes yhtä tärkeitä asioita kuin se, että saa tehdä taidetta. Kun pitää valita, maksaako työhuoneen vai asunnon vuokran ja tuhlaako viimeiset rahansa  pigmenttipurkkiin vai perheen iltaruokaan, sitä alkaa jossain vaiheessa miettiä, pitäisikö teoksia todella "myydä".

Suomen valtio on onneksi kehittynyt Aleksis Kiven ajoista sen verran, että ihmistä ei enää jätetä yksin mökkiinsä nääntymään nälkään ja keuhkokuumeeseen, jos tämä sattuu olemaan sopimaton tekemään muunlaista kuin taiteellista työtä. Toimeentuloa saa aina joskus jostain, ainakin jos ei toitota kaikelle kansalle olevansa PÄÄtoiminen taiteilija. Mutta kuten sanottu, taiteen tekeminen saati näyttelyiden pitäminen (kaikki kulut galleriavuokrasta alkaen kun ovat yleensä taiteilijan kontolla) nielee rahaa sen verran, että pelkästään kulujen peittäminen vaatii tuhansien eurojen myyntejä, sivutyötuloja tai apurahoja vuodessa. Sen lisäksi olisi vielä asuttava, syötävä ja elettävä.

Siksipä minun pitäisi olla iloinen, kun kesän kahden (kehutun, mutta myynnittömän) yhteisnäyttelyn jälkeen ostajia on yhtäkkiä talven mittaan ilmaantunut. Muistan, miten eräs kollega joskus hehkutti miten hienolta tuntuu, kun joku "latoo seteleitä pöytään" ja on valmis ostamaan teoksen itselleen.

Mutta minusta ei tunnu hienolta. Ei tunnu miltään. Paitsi sitten, kun myynti on onnellisesti ohi ja ihminen lähettää viestin, joskus kuvankin, siitä, miten upeasti teos sopii hänen luokseen. Silloin tuntuu iloiselta ja ylpeältä. Mutta nyt, ennen myyntiä, tuttu tunne palaa. Tyhjä, hämärästi pakokauhuinen ja surullinen olo, joka edeltää väistämätöntä, kummallista eroa.

Asian ydin on siinä, että en oikeastaan koe, että myyn teoksen. Teos ei varsinaisesti kuulu minulle, vaikka se on tullut maailmaan kauttani, vaan sillä on oma elämänsä, jota itsekin ihmettelen usein kuin ulkopuoleleta. Raha, jota minulle annetaan, on korvaus paitsi kuluista ja ajankäytöstäni, myös kompensaatiota kivusta ja särystä, jota koen joutuessani antamaan tutun maalauksen pois. Siksi minun on uskomattoman vaikea puhua "taiteen myymisestä". Rahanvaihto on enemmänkin kuin omituinen teoksen siirron yhteydessä tapahtuva rituaali, jonka ansiosta saan taas maksettua pari kuukautta ateljeen vuokraa tai ostettua muutaman uuden maalituubin ja pohjan. Jokin sovittu rahasumma on siis minun palkkaani; sen sijaan teoksen arvoa summan suuruus ei määritä millään tavalla. Maalauksella on valmistuttuaan oma olemassaolonsa minusta ja rahasta riippumatta. Sillä on oma tehtävänsä, omat ihmiset, jotka se tulee kohtaamaan. Siksi sen on annettava mennä, vaikka tekee kipeää.

Ja heti, kun maalaus on hävinnyt työhuoneelta, olen taas onnellinen: jokainen teos on sidoksissa minuun ja vaikuttaa työhöni niin kauan, kuin se on työhuoneessani  - ja kun se on poissa, vapautuu henkistä tilaa. Lopulta luopuminen tarkoittaa raikkautta. Ensin luominen, sitten luopuminen... luominen ja luopuminen. Sellaista se on.

Taiteilijana joutuu useimmiten elämään elämänsä - tai ainakin pitkiä myynnittömiä työttömyysaikoja - tiedostaen selkeästi, että rahallisesti ei ole yhteiskunnalle minkään arvoinen. On pelkkä kuluerä, näennäisesti melko turha. Siinä punnitaan todellinen motivaatio taiteeseen. Mikäli se ei ole pelkästään itsensä elättäminen, on vain jatkettava. Lopulta muiden veronmaksajien hyväntekeväisyyden varassa elävälle maalarille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin puhdistaa ja vahvistaa sieluaan niin, että se kykenee elämään tässä tietoisuudessa. Juuri tämä tietoisuus siitä, että toimii täysin yhteiskunnan taloudellisten periaatteiden vastaisesti, on taiteilijalle tärkeä ja nöyrryttävä kokemus. Siksi en voi ymmärtää määritelmää siitä, että "ammattitaiteilijan" pitäisi elättää itsensä myymällä taidettaan. Tai jos niin on, useimmat kuvataiteilijat eivät ole ammattilaisia. Taiteilija on se, joka ei voi elää tekemättä taidetta joka päivä, joko sisäisesti siihen valmistuen tai konkreettisesti tehden. Kukaan ei voi tietää, kenelle teokset joskus ovat tärkeitä ja miksi. Jos ne on tehtävä, ne on tehtävä.

En ole koskaan voinut ymmärtää keräilijöitä, jotka ostavat taidetta sijoituksen vuoksi, siksi, että he toivovat sen rahallisen "arvon" nousevan. Se tuntuu ainoastaan perverssiltä tavalta hyötyä muiden kustannuksella. On ihmiskunnan yhteinen velvollisuus huolehtia taideteoksista hyvin riippumatta siitä, kenen "omistuksessa" ne ovat - ja pitää taiteilijat jotenkuten hengissä ja hyvissä voimissa. Siinä kaikki.

Ladataan...

Ladataan...

Ensimmäinen oma yksityisnäyttelyni on nyt pystyssä! Ja on vielä viikon, kiirastorstaihin asti. Kevät on ollut sen verran intensiivinen, että blogipäivitykset ovat jääneet tekemättä - menkää siis ja katsokaa omin silmin osoitteessa Galleria MysticALArt, Mäkelänkatu 16, Helsinki. Paikka on avoinna arkisin 10-16, la ja su 12-18. Kerron lisää tästä ja tulevista jutuista täällä sitten myöhemmin. Auringontäyteistä kevättä!

Rakentuu, rakentuu...ripustuspäivän tunnelmia.

Ladataan...

Ladataan...
Taiteilijaelämää

Työhuonenäyttelyni Maunulassa itsenäisyyspäivän tienoilla oli ihana kokemus, kuin loppukaneetti tälle vuodelle. Tilan siivoaminen teki hyvää, ja näyttelyn rakentaminen oli mielenkiintoinen kokemus - enhän ole itse juurikaan saanut tehdä ripustuksia. Valon tila houkutti parikymmentä lähiseudun asukasta kurkistamaan sisään. Kohtaamiset olivat mukavia ja mielenkiintoisia; oman näyttelyn valvominen luo luontevan tilan myös taiteesta puhumiselle. Pari ihmistä kertoi jälkeenpäin energisoituneensa, rauhoittuneensa tai muistaneensa taas jotain tärkeää omastakin elämästään, ja se tuntui tietysti onnistumiselta.

Avoimien ovien päivän jälkeen olen ollut jotenkin sekavassa, turbulenttisessa tilassa. Aivan kuin koko maailma olisi, vaikka todellisuudessa kai asiat ovat suunnilleen samoin kuin pari viikkoa sitten. Maalaan mitä sattuu. Kankaalle puristuu outoja asioita. Kaikkia en itsekään ymmärrä. 

Siitä huolimatta, tai juuri siksi: rauhaisaa joulua, talven taittumisen juhlaa kaikille!

Ladataan...

Siitä lähtien, kun sain työtilakseni vanhan paperikaupan Helsingin Maunulassa, olen halunnut pitää siellä näyttelyn. Sitä ei vain vuosien varrella ole koskaan tullut, sillä työtilani on aina ollut jonkinsorttisessa prosessissa - täynnä keskeneräisiä teoksia, pigmenttipölyä, tinnerinhajuista kangasroskaa, erittäin tärkeitä kananmunankuoria, hakkuujätettä, likaisia villasukkia ynnä muuta taiteen tekemisessä tuiki tarpeellista sälää. Lisäksi koko ajan on tuntunut, että teoskokonaisuus elää, ei ole vielä valmis, pitäisi saada jonnekin suurempaan tilaan... toisin sanoen olen kehitellyt kaikki mahdolliset tekosyyt sen välttämiseksi, että joku muukin kuin minä voisi nähdä teoksiani edes vähän useammin kuin kerran kahdessa vuodessa. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että on vihdoin aika lunastaa puheeni "taiteen tuomisesta lähelle ihmistä". Olen ottanut pienen aikalisän maalaamisesta, kiskaissut itseäni niskasta kiinni ja siivonnut työhuoneeni, ripustanut muutamia maalauksia seinälle ja tehnyt hienon julisteen! Ei siis mitään kalliita ja pelottavia gallerioita kantakaupungissa - tässä Maunulan Alepan ja Pizzataksin välimaastossa on ihan hyvä paikka sekä ihmiselle että kuvataiteelle. Olkoon taide siellä, missä se syntyy, elää ja minne se parhaimmillaan päätyy: ihmisten elämän keskelle.

Siispä tervetuloa teillekin, blogini lukijat - tulkaa ihmeessä poikkeamaan!

 

 

Ladataan...
Taiteilijaelämää

Ai että olenko vähän onnellinen, kun palkkatyöt loppuivat ja saan maalata kokopäiväisesti? Olenkohan?? Ehkä vähän!!

Kaikenlaisia varoitteluja sitä kuuli. "Varo vaan, sitten kun sitä aikaa on rajattomasti, niin ei tule tehtyä mitään..." "Kaikesta kivasta menee äkkiä hohto sitten kun se onkin työtä..." "Voi olla aika yksinäistä sitten siellä työhuoneella..."

Ihan höpöhöpöä kaikki! Siitä sekunnista alkaen kun luovutin työpaikan avaimet ja painoin oven viimeistä kertaa kiinni, olen ollut totaalisen hämmentyneen onnellisessa olotilassa ja maalannut, maalannut, maalannut! Ensitöikseni heitin kahden vuoden aikana kertyneet temperamaalin tuhrimat rätit ja kananmunanhajuiset kipot lopulta roskikseen - tuntui kuin pala sieluani olisi tuhoutunut samalla, mutta sen oli nyt aika mennä. Paluu öljyväriin on nyt tapahtunut! Yhtäkkiä kaikki vuosia roikkuneet työtkin tulevat valmiiksi, ja ateljeeni on tulvillaan vain puhdasta elämän ja maalaamisen iloa, hellää rakastumisen, rakastamisen tunnetta.

Taiteen hieno puoli on siinä, että kaikki olotilat toimivat sen suhteen yhtä hyvin. Ilo, onni, kipu, tuska, toivo, toivottomuus, syntymä, elämä ja kuolema... kaikki ovat aivan yhtä hyviä aiheita, kuuluvat samanarvoisina taiteen piiriin. Kun tukena on taide, ei tarvitse pelätä mitään. Pimeimpänä hetkenäkin tietää sentään sen, että tämän kaikki synnyttää kuitenkin kauttani taidetta. Ja nyt se tulee ilon kautta. Ihan parasta!

Totta kai maaniseen maalaamiseen kannustaa myös se, että tämä tilanne kestää vain niin kauan kuin rahat riittävät. Sitten on taas mentävä palkkatöihin ja jätettävä maalaustyö sivuraiteelle, ellei jokin apuraha pelasta tilannetta. Kukaan ei nimittäin useinkaan maksa taiteilijalle hänen varsinaisesta työstään - siis taiteen tekemisestä ja näyttelyiden pitämisestä, sentyyppisen energian luomisesta maailmaan. Pelkällä teosmyynnillä taas ei kohtalaisen arvostettukaan taiteilija Suomessa syö kuin kaurapuuroa taivasalla, mikä johtuu hitaasta työprosessista. Taiteen idea kun on juuri siinä, että sitä ei tehdä liukuhihnatuotannolla voitot maksimoiden, vaan kestävämpiä arvoja vaalien ja kasvattaen.

Juuri nyt saan kulkea sitä tietä: taidetta tehden, alati kohti parempaa ihmisyyttä, puhtaampaa kokemista, kirkkaampaa inhimillistä yhteyttä olevaiseen. Mahtavaa!

 

Ladataan...

Siten itseni hilliten nielen sumean nyyhkeen
houkutushuudon. Oi, kuka sitten
meille on hyödyksi? Enkelit ei, ihmiset ei -
niin, jopa nokkelat eläimet huomaavat sen,
ettemme täysin luotettavasti ole
kotonamme täällä.

(Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto)

Kuulimme taas tälläkin viikolla niin paljosta pahasta. Kuulimme väkivallan dominoiman, sairaan ja vinksahtaneen ihmiskunnan kauhuista, surullista kauheammasta: epäinhimillisyydestä. Vai... tämäkö sittenkin juuri on inhimillistä? Onko se todella ihmisen toinen luonto: tappaa, murtaa ja kiduttaa jokainen itseään aseettomampi, hänestä hyötyäkseen, vallanhimon sumentamana, tai oman onnettomuuden?

Käsittämättömintä on se, että kun meille täällä tarjoutuu mahdollisuus auttaa, antaa vähän omastamme - todella tehdä jotakin! - kun ihmiset vaivojaan säästämättä taistelevat tiensä maamme rajoille ja kolkuttavat, pyytävät apua - me sanomme: ei. Se tekee meistä yhtä pahoja kuin kiduttajista.

Onko ihmiskunta aina ollut myös tällainen - ja pahempaa: tuleeko aina olemaankin?

En tiedä, mutta tahtoisin toivoa, että pehmeämpi, viisaampi maailma on vielä tulossa. Meissä kaikissa on myös se.
Juuri nyt en kuitenkaan voi sillä ajatuksella auttaa ketään.

Yksi uutinen tahtoi tulla maalaukseksi.

"Inside every brothel there is a story that nobody wants to hear."

http://www.naisunioni.fi/uutiset.php?aid=116274&k=13975  (Älä avaa linkkiä, jos et juuri tänään jaksa enää järkyttyä.)

 

Pages