Joskus tuntuu melkein sietämättömältä
Elää niin sokeana keskellä mysteeriä
Avaan ja suljen silmiäni ja sydäntäni
Ymmärtämättä koskaan sen enempää

Auttaako kuoleminen ymmärtämään, vai onko se yhtä sokea kuin elämä?
Entä jos tämä on viimeinen mitä näen: lehdet ja sade

Avaan silmät
Yhtäkkiä kauneus läpäisee minut
Sietämätöntä luopua tällaisesta, ruohosta, joutua paratiisiin
Kuka jaksaa

Mutta sietämättömintä se, ettei kaikki ehkä lopukaan siihen
Suljen silmät
Syntyä uudelleen, unohtaneena
Hipaista taas toista hetken, ja kuolla
Mikä lohduton kohtalo

Ehkä sentään saan olla puu.

Pari viikkoa sitten pohdin ystävälle, mitä tekisin jos pitäisi valita: olisinko mieluummin taiteilija vai olisinko onnellinen. Minulle nuo kaksi asiaa ovat yhdistyneet vain harvoin, hetkellisesti, työhuoneella maalausten kanssa. Muu elämä on usein ollut taidetta vastaan ja aiheuttanut ristiriitaa.

En ole koskaan varsinaisesti haaveillut taiteilijuudesta, elämä vain on rusikoinut ja pakottanut minua siihen, tehnyt elämän välillä mahdottomaksi elää ilman uppoutumista maalaukseen, ja se on ollut joskus myös kivuliasta. Vaikka pari viikkoa sitten vastasin itse tuohon kysymykseen, että olisin taiteilija – muistaen yhteyden ja selvyyden hetket värin parissa – tajuan nyt, että olen elänyt elämääni päinvastoin: tullakseni onnelliseksi.

Olen luullut, että onnellisuuteen kuuluvat tietyt asiat, kuten puoliso ja lapset, ja tavoitellut niitä. Mutta kuten filosofi Frank Martela toteaa: onnellisuutta ei löydä tavoittelemalla onnea, vaan toteuttamalla elämäntehtäväänsä. Tekemällä hyviä, oikeita asioita, vaikka ne eivät aina tuntuisi mukavilta. Taide ja rakkaus, ne kai ovat minun tehtäväni, vaikka kuinka yrittäisin ne unohtaa. Äitiys, lasten rakastaminen, on varmasti myös yksi elämäntehtäväni, ja vaikka se viimeiset vuodet on ollut hirveän raskasta raskauksineen, synnytyksineen, imetyksineen ja kasvatuksineen, siinä onnistuminen on tehnyt minusta hyväksytyn yhteiskunnan ja perheeni silmissä. Se on tuonut syvää tyydytystä elämään. Mutta ei onnea, tunnetta siitä että haluan välttämättä elää seuraavankin päivän. Tehtäväni on vain puoliksi täytetty, sillä taide – tai rakkaus – ei ole koskaan kunnolla mahtunut parisuhteisiini.

Olen yrittänyt olla suhteessa insinöörien kanssa, mutta väistämättä jossain vaiheessa, kun mies kaikessa rauhassa odottaa minua autossa aurinkolasit silmillään, käy jotenkin niin, että…

…ympärilläni lainehtivien metsien ja niittyjen halki kuljen luoksesi läpi kivisen parkkipaikan
Uin, sukellan, läpi todellisuuden, aurinkoa ja vettä valuvin vaattein istun autosi etupenkille

Alastomuuteni verhoutuu meriruohoihin, liejuun, sopiiko mikään minussa tähän,
siistille nahkapenkille, jonka selässä ratsastan liian nopeasti liian kauas

ja sitten

istutat mudasta ja merestä tehdyn naisen ravintolan pöytään, sade seuraa minua aaltoina
Pöydälle kertyy puro ja kaikki alkaa valua ja lainehtia
Ihmiset hämmentyneinä valittavat
tarjoilijalle, täällä tulvii
Meri vei haarukkani
Metsä kasvoi vaimoni paikalle.

Perheonnea ja tasaista elämää tavoitellessani olen tehnyt paljon töitä mieleni kanssa. Kaikkea mahdollista lääkityksestä joogaan. Niin paljon, että olen saavuttanut hyväksynnän neuvolasta, päiväkodista, koulusta, työpaikalta, vanhemmilta, maisasta, wilmasta, kelasta, veroviranomaisilta, ihan joka paikasta. Vain parisuhteeni ovat olleet jotenkin kummallisia. Niissä en koskaan ole tullut hyväksytyksi. Tulen paljon paremmin toimeen lasteni isien kanssa nyt, kun olemme eronneet.

Ja kaiken tämän pyristelyn ja yrittämisen keskellä olen menettänyt jotain. Syvän yhteyden taiteeseen.

Katson vanhoja piirustuksiani, ja ihmettelen: noinko herkästi käteni tunsi?

Kohtaan toisen taiteilijan, miehen, joka on juuri sitä mitä kaipaan, hiukan hullu ja elää toisenlaista elämää, ja vihastun hänelle: miksi sinä saamarin renttu et ole opetellut samaa kuin minä, huolehtimaan kaikista ympärilläsi aiheuttamatta kenellekään harmia?

Hylkään ja tulen hylätyksi, ja selaan deittisovellusta, jossa on paljon ihan tavallisia ihmisiä. Jos voisin valita, ehkä olisin sittenkin kuten he. Voisi tulla onnelliseksi ilman taidetta, ilman solutason värinää, luonnon kokemusta ja tietoisuuden unia: miten ihana lienee elämä, jossa voi tulla onnelliseksi siitä, että sporttailee yhdessä ja katselee Netflixiä sohvalla. Mutta en voi valita olla joku toinen. On hyväksyttävä yksinäisyys, otettava käteen palanen pastelliliitua. Toivottava, että joskus vielä käteni löytää taas herkkyyden.