Hilma af Klint ja pieni rukous Kruununhaassa

Olipa kerran taiteilija, joka maalasi salaa.

Ruotsalainen Hilma af Klint päästettiin 1800-luvun lopulla ensimmäisten naisten joukossa sisään Tukholman taideakatemiaan. Hän kesti naismaalareihin kohdistuvan arvostelun ja sai elantonsa tehden julkisesti kiltisti sitä taidetta, johon naisten katsottiin soveltuvan: muotokuvia, maisemia, valokuvantarkkoja tutkielmia kasveista. Hän kuoli 1940-luvulla. Melko tylsä tarina.

Mutta hänen varsinainen tarinansa alkaa vasta paljon myöhemmin. Hilma af Klintillä oli toinenkin elämä. Ajan spiritualistisiin ja teosofisiin teorioihin, kokeiluihin ja kokemuksiin perustuva elämäntyö: kymmeniä suuria, abstraktin näköisiä maalauksia, jollaisia ei missään koko taidemaailmassa ollut vielä 1900-luvun alussa nähty – eihän abstraktia maalausta vielä ollut keksitty. Hilma af Klint ilmeisesti pelkäsi (tai tiesi), että julkisuuteen joutuessaan työt teilattaisiin jonkin huru-akan naurettavina tekeleinä. Niinpä hän määräsi, että maalaukset saa tuoda julkisuuteen vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hän arveli, että tuolloin maailma olisi niille valmis.

Hän erehtyi. Mikään taidemuseo ei ollut kiinnostunut tuntemattoman ruotsalaisen naisen maalauksista. 1980-luvulta alkaen joitakin töitä oli esillä joissakin yhteisnäyttelyissä. Mutta meni lähes 80 vuotta, ennenkuin Tukholman Moderna Museetin työntekijät kävivät penkomassa kaikki teokset esiin suvun varastoista, missä ne olivat vuosikymmenien ajan maanneet käärittyinä voimapaperiin. Ja silloin, vuonna 2013, Hilma af Klint räjähti taidemaailman tietoisuuteen.

Olin nähnyt muutamia af Klintin töitä Emmassa keväällä, ja viime viikolla Taidehallin Hilma af Klint -näyttelyn avajaisissa kuljeskelin ihmisvilinässä vain vilkuilemassa teoksia. Tiesin, että Taidehalliin oli mentävä uudelleen, rauhassa. Ei katsomaan, vaan olemaan. Ensimmäiset minuutit maalausten edessä sitä miettii, katselee, pohtii. On ulkopuolella. Vähitellen lämpenee, alkaa vain lepuuttaa silmiään teoksissa. Ja lopulta tulee teos, jonka eteen on hyvä pysähtyä. Kun minuutit kuluvat, maalauksen pinta lakkaa olemasta kaksiulotteinen: saa aavistuksen maailmasta, jossa Hilma af Klint on maalannut. Josta hän on maalannut. Jos tahtoo ”ymmärtää” tai kokea taidetta, ei hyödytä lainkaan lukea paksua Hilma af Klint -elämänkertaa tai tietää asioita hänen symbolikielestään. Paras keino kokea tällainen taide on antaa maalauksen vaikuttaa. Käyttää silmiä ja aivoja, mutta myös kehoa.

Ei katsella, vaan olla. Tunnustella.

Hilma af Klint: The ten largest, no1. (Kuva: Artblart.com)

Ennen toista Taidehallin visiittiäni poikkesin Kruununhaassa Laterna Magican galleriassa. Siellä esillä oli yhden opettajani, Matti Kurjen töitä: ”meditatiivisen taiteen tämän hetkinen tila”. Jos af Klintin aikaan henkisyys kietoutui mystiikkaan ja spiritismiin, on nykypäivän tämän tyyppinen taide jotakin paljon vähemmän hämyisää. Omasta mielestäni jopa kirkasta ja yksinkertaista. Kun ”henkisyydestä” riisutaan krumeluurit – luovutaan uskonnosta, luovutaan uskomuksista, luovutaan valmiiksi viitoitetuista henkisistä poluista ja talismaaneista – jää jäljelle pelkkä ydin: ihmisen sisäinen portti universumin kaikkeuteen.

Laterna Magicassa on esillä Matti Kurjen teos ”Rukous helmikuussa”. Näyttelyesitteessä Nagashila kirjoittaa, mikä rukous on ”sen sallivimmassa ja syvimmässä merkityksessä: ihmisen suora yhteys hänen sydänytimeensä eli tähän Kaikkeuteen”.

Kuulostaa kornilta sanoa, että tuo ”sydänyhteys” on kuin valonsäde, joka pääsee sydämeen, jos sydämen tiukkaan naulatut suojamuurit hiukankin raottuvat. Tiedän, että se kuulostaa ”avaa sydämesi Jeesukselle” -tyyppiseltä horinalta (erona vain se, että kehotus kuuluu ”avaa sydämesi taiteelle”). Mutta ei voi mitään. Jokin inhimillinen, kehoon assosioituva kokemus yhdistää meitä kaikkia, jotka olemme halukkaat ottamaan vastaan hyvältä tuntuvan ja hyvää tekevän muutoksen. Siitä huolimatta, että se tarkoittaisikin myös vanhanaikaisen – anteeksi, 2010-lukulaisen – ihmisen ajattelukykyyn perustuvan maailmankuvamme muutosta. Itsensä avaaminen uudelle ei tietenkään tarkoita tieteellisen maailmankuvan hylkäämistä. Ei yhtään sen enempää kuin vaikkapa sen myöntäminen, että tarvitsemme vitamiineja ja kasviksia, muuttaa sitä faktaa, että tarvitsemme myös proteiinia. Nämä kaksi asiaa ovat erilliset, mutta yhteydessä toisiinsa olemuksemme kautta.

Hilma af Klintin sydän avautui hänen kokemuksensa mukaan nimeltä mainittujen henkiolentojen kautta ja heidän opastuksessaan. Noita henkiolentoja (tai af Klintin kokemusta heistä) saamme kiittää Euroopan ensimmäisistä esittävyyden hylkäävistä maalauksista. Matti Kurjen sydänyhteys syntyy jokapäiväisen meditaation kautta. Minun sydämeni on ollut taas vaihteeksi pitkään tiukasti ja turvallisesti sykkyrällä. Henkinen tai fyysinen kipu, niiden muisto, voi olla niin kovaa, että sydän pysyy kiinni. Ja sekin on ollut ihan mukavaa, tavallista elämää: sydämen silmä tottuu nopeasti tähän normaalin elämän hämärään, joka ei sitten enää niin hämärältä tunnukaan. Mutta eilen muistin jotakin, kahden näyttelyn ja urheilukeskuksen joogavenyttelyn jälkeen illalla nukkumaan mennessäni.

Kukaan toinen ei voi opastaa minua ulos minun suljetusta sydämestäni. Kukaan toinen ei voi sanoa, että tämä varmasti auttaa, helpottaa tai on hyväksi. Aina tielle osuu joku ihminen, joka painostaa valitsemaan polun, harjoitteen, uskonnon, ruokavalion, ajattelutavan – pahimmillaan seuraamaan itseään. He saavat sydämeni kiertymään yhä kovemmalle kerälle. Mutta eilen, yhtäkkiä, vanha tieto palasi: äkkiä sydämeni kuoressa oli rako.

Yhteys, ykseys, valo ja rakkaus ei löydy ulkoapäin. Se löytyy ainoastaan minusta. Tiukkaan, turvalliseen pakettiin käärityn sydämeni näennäisestä pimeydestä. Sillä, mikä murtaa raudanlujaan sydänsykkyrääsi pienen pienen raon, josta yhtäkkiä näkyykin huikean kirkas valo ja tila, ei ole mitään väliä. Ei tarvitse seurata tiettyä polkua. Aivan kuten immuunisysteemimme ei välitä mitään siitä, tuleeko c-vitamiini omenasta, appelsiinista vai purkista, ei olemuksemme välitä mitään siitä, millä keinoin avaudumme. Kunhan avaudumme. Olkoon se sitten meditaatiohetki, pimeä metsä, läheisen kosketus, uskonnollinen rukous, rakkaille valmistettu ateria, urheilutalon joogatunti tai mikä tahansa kokemus – jos hetkeksikään saat kiinni kokemuksesta, jossa sydämesi on pikkuisen avoin ja tunnet valonsäteen vaikutuksen, pidä siitä kiinni. Ota toinenkin askel. Tee lisää sitä, mikä tekee juuri sinuun tilaa ja valoa.

Avoimin sydämin eläminen on todella pelottavaa. Mutta pikkuhiljaa voi oppia luottamaan siihen, että itsestä virtaava rakkaus suojelee itseä tuhat kertaa tehokkaammin kuin ovelinkaan ajattelun suojamuuri.

Aina voi kokeilla aloittaa vaikka siitä taidehallin näyttelystä.