Irtisanoudun ihmiskunnasta

Olen ihminen, enkä sille mitään voi. Myötätuntoni on ulotuttava ihmiskuntaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka ostavat kaupasta ruokaa haluamatta tietää sen takana olevaa kärsimystä. Ulkoiluttavat koiriaan kolmesti päivässä eivätkä silti välitä toisesta, jolla on kaikki samat aistit kuin meilläkin. Eläimestä joka syntyy, elää näkemättä koskaan aurinkoa, kärsii, syö ja lihoo koska ei muuta voi, kuljetetaan liukuhihnakuolemaan, jossa onnekkaimmat kuolevat heti ja toiset myöhemmin. Kyllä siihenkin turtuu, maaseudulla jo muutamassa viikossa. Koiriin häkeissä, lehmiin parressa, lihaan lautasella. Turtuu niinkuin ennen turruttiin siihen, että osa orjista kuolee väistämättä jo laivamatkalla Afrikasta Amerikkaan.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin syön papuja, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi trendivegaaniksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka ovat sitä mieltä, että tytön saa pahoinpidellä jos hän kulkee vapaana, ainakin humalassa, ainakin jos hän kuuluu alempaan kastiin. Niihin, jotka polttavat tyttärensä elävältä jos epäilevät heidän olevan saastuneita, riemuitsevat poikalasten syntymästä mutta lyövät vaimoaan, kun tämä synnyttää kolmannen tytön. Naisiin, jotka kohtelevat poikiaan kuin kuninkaita ja tiuskivat tytöilleen, niinkuin heille on tiuskittu. Ihmisiin, jotka katsovat puhuvaa naista aina hiukan vähemmällä innolla kuin miestä. Kyllä siihenkin turtuu, miesten kunnioittavaan kuuntelemiseen, naisten juttujen tärkeyden epäilyyn.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin puhun ja teen vailla häpeää, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi femakoksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka puhuvat ja kirjoittavat haluamatta ymmärtää muuta kuin oman näkökulmansa. Voitontahtoisiin, itsekkäisiin, ahneisiin, niihin jotka nauttivat toisen nöyryytyksestä. Tosi-tv:n tekijöihin. Mobiilinetin suurkuluttajiiin ja uutisaddikteihin, jotka viettävät koko elämänsä reagoiden median ärsykkeisiin, katsomatta enää koskaan vieressä olijaa suoraan silmiin. Kyllä siihenkin turtuu.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin olen katselematta televisiota, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi teknologian vastustajaksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava sotien lietsojiin. Sotiin suostujiin. Ahneisiin, hengeltään laiskoihin, ihmiskauppiaisiin ja niihin, jotka valittavat vaikka ovat vapaita. Merten ja metsien pilaajiin, typerien ostosten tekijöihin. tähän ihmislajiin joka kylvää kärsimystä ympärilleen ja vähitellen tuhoaa kaiken. Kyllä siihenkin kaikkeen voi turtua.

Mutta saammeko turtua? Emme. Myötätuntomme on riitettävä. Sen on riitettävä vielä uhreja ja tekijöitäkin pidemmälle, sinne missä syy kaikkeen pahuteen on.

Jokaisen ihmisen myötätunnon on ulotuttava häneen itseensä saakka.

Katson itseäni. Näen olevani väärässä. Annan sen anteeksi. Annan itseni muuttua.

Siinä on kaiken viisauden alku.

Viisauden jälkeen tulevat toivo ja rakkaus. Eivätkä ne ole muuta kuin biologian ovelat, julmat keinot pitää ihminen elämässä kiinni kynsin ja hampain; kiinni elämässä senkin jälkeen, kun on jo ymmärtänyt olevansa vain osa kärsimyksen koneistoa. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa – ja epätoivoa. En sano pelkästään ”rakastakaa toisianne”, sillä rakkaudessa on sokea. Juuri siksi se on niin houkuttelevaa, addiktoivaa: maailman rakastaminen, lapsen rakastaminen, miehen tai naisen rakastaminen on anarkiaa, irtisanoutuminen ihmiskunnasta sekin, sokea sukellus sen syvimpään ytimeen.

Sanon: olkaa toisillenne myötätuntoisia.

Siinä on kaiken toivon alku. Ainut, mitä meillä raukoilla täällä on.

Kyky tehdä toinen iloiseksi.

 

Kuva: Naisen tanssi. Copyright Taiteilijaelämää-blogi