Oodi Avoimelle Taidekoululle

Ensimmäisenä piirustuspäivänä syyskuussa vuonna 2012 kävelen tauolta kahvihuoneesta tyhjään saliin. Valo tulvii puhumatta sisään suurista ikkunoista. Puisten piirustustelineiden metsä tervehtii minua. Hiiltä lattialla, hiiltä paperilla. Hiljaisuus. Mykistyneenä seison ovella. Valtaisa kiitollisuuden tunne valuu kaikkialle. Hengitän taidekoulun ilmaa, tunnen ihmiset takanani, tekemisen odotuksen edessäni. Tajuan löytäneeni kotiin.

Avoin Taidekoulu kutsui minua siitä huolimatta, että olin nuoruuden musiikkikoulutuskokemusten vuoksi vakaasti päättänyt pysyä kaukana ”taidekoulutuksesta”. Tajusin institutionalisoituneen koulutuksen väistämättä ohjaavan nuorta tekijää jossain määrin ennalta määrättyyn suuntaan. Oma taiteellinen intentioni – jonka aina olen kokenut kaikessa herkkyydessään massiivisen tärkeäksi – ei tuolloin ollut vielä niin vahva ja horjumaton, että se olisi kestänyt sinänsä upean, patriarkaaliseksi kokemani perinteen rusentavaa painoa. Niinpä kävi niin, että elin elämän ensin. Ja tuo elämä ohjasi, voisin sanoa pakotti, minut vääjäämättä tähän: seisomaan Avoimen Taidekoulun saliin syyskuussa 2012.

Mennessäni kouluun ajattelin, että tällä kertaa pysyn poissa kaikesta siitä, mikä taiteen tekemistä häiritsee: puheesta ja tekstistä. Loputtomista käsitteistä ja rakenteista, annetuista ohjeista, jotka sekoittavat sydämeni ja saavat minut liian helposti takertumaan epäolennaisuuksiin, kauas kokemisesta, loputtoman kauas siitä, mikä minulle on taiteen ydintä: alkukantainen, kehon kautta virtaava, tuntemattomasta ammentava, ehdottoman hallitsematon, olemustani ehdottomasti hallitseva luomistapahtuma.

Aluksi puheen välttely onnistuikin. Kahvihuoneessa puhuttiin toki syvällisiä, mutta enimmäkseen siellä vain oltiin yhdessä siinä autuaassa tietoisuudessa, että olemme yhteisen äärellä. Sen kautta hyväksymme toisemme. Keskityin kahvihuoneen sijaan maalaussaliin: huumaannuin muiden ykkösvuosikurssilaisten kanssa tekemisen onnesta, nautin yhteisestä tekemisen pakosta, itkin koulun kellarissa valkoisen kauhuani, sukelsin värin aistilliseen hienovaraisuuteen, pillitin taas vessassa jonkin työni itsessä ja opettajissa nostattamia reaktioita, ja arvostin äärettömästi sitä, miten meitä ei kerta kaikkiaan päästetty luistamaan oman tekemisen, kokemisen ja intuitiivisen tuntemisen kykymme alapuolelle. Kaikki tämä oli ihanaa siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli oikein ja totta. Harvinaisuus nykyisessä maailmassa.

Vuodet kuluivat, ja meitä sen vuoden ykkösiä oli jäljellä enää puolet, samalla kun mukaan oli toisaalta tullut ”luokalle jääneitä”. Porukan nuorimmalla ja vanhimmalla jäsenellä oli ikäeroa noin 40 vuotta, ja meillä kaikilla oli takanamme aivan erityyppiset elämät. Sekalainen porukkamme hitsautui yhä tiiviimmin yhteen. Ja tässä vaiheessa en voinut enää mitenkään välttää tuota niin hysteerisesti pelkäämääni puhetta.

***

”Ei kukaan ole sanonut mitään väärää, mutta ärsyttää vaan niin saatanasti!!”

On neljännen vuoden kevät, ja kokouksemme on taas kerran saanut ylimaalliset mittasuhteet. Opettaja hekottaa suosiollisesti ovensuussa – ”tämähän alkaa muistuttaa taidekekustelua!” Miksi opiskelutoverieni inhimillinen ymmärtämättömyys saa minussa aikaan niin voimakkaat reaktiot? Tajuan, että kyse on läheisyydestä. He ovat samaa verta, samaa tekemisen verta, jonkinlainen perhe, ja heidän typeryytensä koskettaa siksi myös minua, virtaa minun suonissani. Siksi se on äärimmäisen henkilökohtaista, ja siksi keskustelumme joskus aiheuttavat tulista huutoa ja eripuraa, siksi myös uskallamme astua siihen: tiedämme, että olemme joka tapauksessa yhtä, yhdessä, eikä ketään hylätä – ainakaan ennen kevään näyttelyä. Kaikki eivät suinkaan huuda… Kukin meistä kokee nuo tuntemukset tavallaan, joko hiljaa palaen, hautoen tai reippaasti räiskyen, oman olemuksen puulajista riippuen.

Nyt ymmärrän, että Taidekoulun tarkoitus on myös tässä: opettaa meille itsestämme inhimillisinä ihmisinä, näyttää meille meidän raadolliset puolemme.

Ei ole tarkoitus väistää inhimillistä, oikaista ilman vajavaisen kommunikaatiomme synnyttämiä konflikteja ”puhtaaseen taiteeseen”, lillua jossain, joka on ehkä puhdasta mutta ei kosketa. Olemme täällä yhdessä, halusimme tai emme. Puhtaaksi tullaan vain puhdistumalla, palamalla puhtaaksi, kaiken inhimillisyytemme läpi, ei sitä vältellen. Tarkoitus on saada meidät ymmärtämään jotain siitä, miten reagoimme kaikkeen tähän, minkä parissa täällä olemme: syntymään, kuolemaan, ja niiden välissä olevaan hilpeään ja hirveään olotilaan, jota elämäksi kutsutaan.

Kuva: Sanna Valkiala: ”Synnyttävä”

Saavuin kouluun hiljattain synnyttäneenä; enkä usko että on sattumaa, että tämän koulun aikana synnytin itseni uudelleen. Sisäinen matkani tapahtui koulun turvallisessa, juuri minun muotoisessani kehikossa. Samalla se vaikutti radikaalilla tavalla koko muuhunkin elämääni. Ja nuo tapahtumat muussa elämässäni puolestaan vaikuttivat radikaalilla tavalla taiteeseeni. Näin elämä ja taide ovat päässeet yhdistymään, tulemaan minuksi.

Vapaus. Sitä kohti matkaamme, ja vapauden virta pääsee virtaamaan vuolaana vasta sitten, kun pakkoa ei enää ole. Matkani on vasta alussa: koko ajan on vaikka millä mitalla, yhä lisää pakottavaa tekemistä, joka tahtoo puristua ulos. 

Vapaan taiteilijan matka.

Lupaan tehdä parhaani. Parasta on tieto siitä, että on lopulta ottanut täydesti vastaan oman tehtävänsä. 

Avoimen taidekoulun lopputyönäyttely AVOIN TILA Kalasataman taiteilijatalossa (Vanha Talvitie 9) 21.-29.5.
Avoinna joka päivä klo 12-18. Avajaiset pe 20.5. klo 17-19. Tervetuloa!