Muusikon kanssa maalaamassa
Koulu on lopussa, ja olemme omillamme. Ei ole ollenkaan olo, että olisin astumassa tyhjän päälle. Päinvastoin, on olo, että kaikki jatkuu hyvin luontevasti: tekemisen laajenee vihdoin vapaasti, räjähtää koulun asettamien rajojen sisältä kaikkialle minuun ja ympäristööni. Voisin pelätä paljonkin sitä, miten into ja voimat riittävät, lopahtaako kaikki ensimmäisiin vastoinkäymisiin ja köyhyyteen. Mutta toisaalta kaikki on hyvin selvää. Ei ole parempaa ohjetta kuin koulun opettajalta saamani lause, jota hän käytti aina kun joku ajautui teoksensa kanssa umpikujaan: ”Jatkat vain maalaamista.”
Niin yksinkertaista se lopulta on. Joko ihminen maalaa, tai hän ei maalaa. Minun valintani on tehty.
Tajuan, että tiedostamattani teen myös koulun jälkeen jatkuvasti itse samaa, mitä kouluaikana opettajat tekivät. Ajan itseni mahdottomiin tehtäviin, vaikeisiin tilanteisiin, jotka pakottavat tutkimaan ja kyseenalaistamaan itseäni, taidetta ja elämää. Se on hyvä. Vaikka tuloksena toistaiseksi ovatkin vain likaiset kädet ja huonoja maalauksia.
Heti ensimmäisenä olen ottanut mukaan musiikin.
Koko sinä aikana, jonka olen maalannut, tekemiseni on perustunut hiljaisuuteen. Hiljaiseen olemiseen, josta asiat nousevat, omaan tahtiinsa, manifestoituvat kehon ja mielen impulsseiksi, jotka ohjaavat minua tekoihin kankaalla. Joskus teot ovat skaalaltaan suuria, joskus vain pieniä hipaisuja kankaalla kymmenien minuuttien tuijottelun jälkeen.
Ja tässä sitä kuitenkin ollaan: meluisan jazz-muusikon kanssa samassa tilassa, astumassa yhdessä tyhjyyteen. Ja siitä alkavat ongelmat.
Onko koulu sittenkin ollut myös lukitseva, eikä vain avaava? Uudessa tilanteessa olo on kuin simpukalla, joka on tottunut hautomaan helmiä tiukasti oman kuorensa sisällä, ja antamaan ne ulkomaailmaan vasta valmiina. Nyt yhtäkkiä huoneessa on jättiläismäinen saksofonisti isoäänisen soittimensa kanssa, ja jokin tuntematon voima yrittää tunkea kampea simpukan kuoren väliin, raottaa sitä kesken kaiken, ennen kuin mikään on edes alkanut, haluaa pallotella herkkää ja niin helposti hukkaan menevää hiekanjyvää ja muovata siitä yhdessä helmen. Tai ei edes muovata – katsoa vain, mitä sitä tulee, ehkä vain lävitsemme liikkuva hiekanjyvä joka häviää hetken elettyään taivaan tuuliin. Aivan mahdotonta!! Aivan kamalaa! Aivan liian intiimiä, liian pelottavaa.
Toisen ihmisen mukaantulo vain löyhästi rajattuun luomisprosessiin tasa-arvoisena tekijänä on hyvin haastavaa. Hänellä on väistämättä oma visionsa siitä, mitä tapahtuu. Molemmat tahdomme astua uudenlaiseen yhteisen tekemisen tilaan, mutta se saattaa tarkoittaa meille eri asioita.
Minä en ajatellut ”tanssia” tai ”kuvittaa” musiikkia, enkä tehdä jonkinlaista liikekarttaa tai graafista nuottia kankaalle. Toiveenani on elää yhteistä tunnelmaa siinä hetkessä, siinä päivässä, siinä tilassa tai yhteisesti sovitussa teemassa, ja kokea, miten se tulee lävitsemme. Ehkä hyvin erilaisenakin sävelteoksena ja maalauksena, jotka tunnelmallisesti jatkuvasti vaikuttavat toisiinsa tilassa, jossa olemme. Sen kummemmin ajattelematta pidin itsestään selvänä, että lähtökohta on yksinkertaisesti kehojemme läsnäolo samassa huoneessa, olemustemme vaikuttaessa väistämättä toisiinsa jollakin tavalla, ja siitä nousee värejä kankaalle tai säveliä ilmaan. Hitaasti ja joka hetkeä maistellen ja tunnustelen – aivan kuten maalatessa.
Muusikon ideana oli hypätä suoraan hiljaisuudesta yhteisimprovisaatioon, jossa sävelet ja visuaalinen liike ja kuvio kankaalle keskustelevat soljuvasti keskenään, ja sen kautta löytyy kehojemme yhteinen läsnäolo tilassa. Aivan kuten soittaessa.
Totta kai hänen ideansa oli huomattavasti selkeämpi ja helpompi toteuttaa: se on yleinen ja tunnettu konsepti esimerkiksi jazz-musiikissa. Mutta se vaatii minulta astumista muusikon performatiiviseen tilaan, jossa tekemiseni muuttuu sisäisestä prosessista, johon musiikki vaikuttaa, näkyväksi asiaksi, jonka toinen voi helpommin aistia.
Kutsuin itse soittajan mukaan, jotta hän vaikuttaisi tekemiseeni. Mutta sitten kun hän niin tekee, olen suorastaan loukkaantunut. Ettäkö minun pitäisi maalata, niinkuin jazz-muusikko improvisoi? Jatkuvassa liikkeen virrassa? Miksei sen sijaan hän voisi soittaa, niin kuin minä maalaan? Tuntien, miten väri syttyy sydämessä, ja sitten jääden kierimään siinä niin kauan, että se on päässyt kokonaan ulos, antaen tilaa seuraavalle värille? Jonkinlainen kohtaamispinta olisi löydettävä, ja molempien on muutettava käsitystään siitä, mitä teemme.
Tutustuaksemme toistemme tekemiseen kokeilimme molempien suuntaisia tapoja. Tuloksena oli joko epämääräistä leijumista omissa sfääreissämme tai sitten virtaava liiketila, josta tuloksena oli vain kammottavaa sotkua.
Miten onkin näin vaikea antautua maalaamisen ja musiikin yhteiseen tilaan? Luulin, ettei se olisi vaikeaa – musiikkiin heittäytyminen kehollisesti tanssin kautta on minulle luontainen olotila. Mutta maalaaminen onkin minulle näköjään jotain niin pyhää ja intiimiä, että sen jakaminen tuntuu hankalalta. Onko koulu lukinnut minut siinä mielessä, että leikkiminen ja kokeilu ei oikeastaan ole sallittua? Että jokaisen teoksen on oltava merkittävä, tultava valmiiksi, muovattava minua ihmisenä, kuljetettava minua mahdollisimman lähelle ajatonta ikuisuutta – mestariteosta? Onko radikaali koulumme siinä miessä super-extra-vakavan klassinen? Onko se ehdottomassa vaatimuksessaan taiteilijan vapaudesta ainoastaan vapauttanut minut elämään niin syvästi ominta, meditatiivista tekemisen tapaani, että muut tavat ovat muuttuneet mahdottomiksi? Ja onko sitä tekemisen tapaa edes syytä haastaa jollain muulla – tanssilla, jonka ainoa tarkoitus on pitää hetki hauskaa, nauttia yhteisestä flowsta, ja katsoa, mitä syntyy? Mestariteos – vai kammottava sotku?
En tiedä, mutta sen tiedän, että tämä asia kutsui minut äärelleen, saattoi ongelmiin, ja nyt sen läpi on mentävä. Jos koulu minulle jotain opetti, niin sen: uteliaisuuden ongelmien edessä. Siitähän taiteen tekemisessä on kyse. Ja se jos mikä muovaa ihmistä.