Zen vai en?
Taidekoulun kolmantena vuonna tehtävänä on kirjoittaa oma elämänkerta – ja maalata se. Lisäksi on maalattava oma kuva. Oman naaman tuijottelu peilissä ja kankaalla onkin yllättävän mielenkiintoista. Sitä tulee yhä tutummaksi paitsi omien ihohuokostensa, myös oman elämänhistoriansa ja oman olemuksensa kanssa. Varmaan ihan terveellinen kuuri kenelle tahansa – ja taiteilijalle aivan erityisesti, ainakin taidekoulun opettajien mielestä.
Aiemmin kirjoitin siitä, miten ihanteellinen elämäntapani on elää intuitiivisesti avoimena, koko kehollani ja kaikilla aisteillani elämää katsellen ja ihmetellen. Oman elämän tarkastelu pakottaa kuitenkin muistamaan, että aina ei ole ollut näin onnellisesti. Ja paradoksaalista kyllä, juuri se, että niin ei ole aina ollut, on pakottanut minut tietoisesti huomaamaan, että niin voisi olla. Pakottanut minut taiteilijaelämään.
On ollut aikoja, jolloin olen halunnut sulkeutua totaalisesti, sulkea kaikki aistit totaalisen sietämättömältä maailmalta, jossa pahan voimat ja välinpitämätön itsekkyys tuntuvat jyräävän alleen kaiken elämisenarvoisen. Olen elänyt melko kauan tilassa, jossa elämä on näyttäytynyt hirvittävänä rangaistuksena ja kuolema puolestaan odotettuna ystävänä. Tiedän täysin kouriintuntuvasti, että maailma on myös ruma, julma ja kammottava paikka. Mikä pahinta, usein se on sitä eniten kaikkein pienimmille ja herkimmille – heille, joiden kasvussa on koko tulevaisuuden ydin.
Nuo hajottavat vuodet kuitenkin näyttivät myös paljon hyvää ja tärkeää. Ainakin sen, miten tärkeää on tuntea vastuuta ja pitää huolta muistakin kuin itsestään. Kuka tahansa meistä ”voittajista”, tai kenen tahansa meistä läheinen, voi olla seuraavassa hetkessä pohjalla. Opin myös olevani herkkä – toisinsanoen tarkkaavainen, nopea huomaamaan, nopea sisäistämään ja näkemään yhteydet sekä samalla kokemaan kaikki huomaamani asiat voimakkaasti ja empaattisesti. Opin, että herkkyys on sekä taakka että lahja. Nykyajan multimediaaninen, tekstejä ja tarinoita pursuava elämäntapa ei kuitenkaan ole suunniteltu kaltaiselleni ihmiselle. Niinpä olen yksinkertaisesti luopunut kaikesta siitä, mikä siinä on minulle turhaa.
Ehkä juuri tämä näkökulman kääntyminen – voittaja voi olla häviäjä, kuolema voi olla parempi kuin elämä – on pakottanut minut taiteen pariin. En edelleenkään tiedä mitään varmasti, en edes sitä, kumpi maailmankuva on realistinen tai todellinen: nihilistisen pessimistinen vai valoisan onnellinen. Olen vain päättänyt, että aina kun mahdollista, on parempi elää onnellisena kuin onnettomana. Siksi olen kääntynyt taiteen ja intuition, oman sisimmän tuntemukseni puoleen. Se kertoo minulle, miten kulkea kohti valoa. Ja tarpeeksi pimeitä puolia kohdattuani, niistä selvittyäni, uskallan jo toisinaan taas pitää aistini auki sekä maailmaan että itseeni päin. Kaikesta en enää ylläty: asiat tulevat, tuntuvat kovaa, ja menevät.
”Aistit auki” tarkoittaa tietoista elämistä näkevänä, kuulevana, haistavan, maistavana ja tuntevana ihmisenä. Tuntoaisti on aisteistä tärkein. Paitsi että se käsittää lähes koko kehon sisä-ja ulkopuolelta, suomen kielessä tuohon aistiin sisältyy erityisen paljon: se miltä tuntuu, tunteet, toisen ihmisen tunteminen, asiantuntemus. Omatunto.
Olen viime vuosina huomannut, että tässä ihannoimassani, kaiken eteen tulevan hyväksyvässä, tietoisesti aistivassa elämäntavassa on yhtymäkohtia meditatiiviseen zen-buddhalaisuuteen. Erityisesti siihen, mitä nykyään markkinoidaan läsnäolon taitona tai nimellä mindfulness. En kuitenkaan halua kirjautua minkään aatesuunnan kannattajaksi ja vielä vähemmän markkinoijaksi, vaikka näistä teemoista kirjoitankin. Jokaisella meistä on oma polkunsa ja tapansa selviytyä ja nauttia elämästä. Vaikka joku aina katsookin velvollisuudekseen ja tehtäväkseen ryhtyä kertomaan ja kirjoittamaan tekstejä ihmisille, ei se tarkoita että hän olisi mikään yleismaailmallinen ”guru” kaikille. Ja siinä vaiheessa, kun jostakin hyvästä asiasta tulee uskonto, se onkin jo pilalla: sen, minkä piti vapauttaa kärsimyksestä, muuttuukin kahleeksi. Parhaassakin aatesuunnassa kun vaanii ikävä vakavuuden peikko, joka vie helposti spontaanin ilon elämästä.
Ja niinpä aina ei tarvitse jaksaa olla pohjoismais-japanilaisen hillitty zen-taiteilija. Ei minusta sellaiseksi olisikaan. Elämänpolkua maalatessani, elämänkertaa kirjoittaessani olen tullut siihen tulokseen, että minun ”zenini” vaatii sen hyväksymistä, että olen aika ailahteleva persoona. Rauhaa ja tulta, naurua ja itkua. Ja aina välillä vain hiljaista toipumista kaikesta, mitä tämä elämänmittainen matka tarjoaa.
Toipumisia (2013) copyright: Taiteilijaelämää-blogi
