Kiitos ihmisille, kiitos rummulle

Olipa ihana elokuun ilta, Taiteiden yö. Ihmiset tulivat, ja olivat, ja menivät. Oli keskusteluja ja hiljaisuutta, valaiden ääniä ja maalauksia, runoja ja lapsia, koiria ja katuliituja, pimenevässä illassa rummun ja puuhuilun ääni. Enemmän sitä taidetta ja vähemmän sitä meluisaa ”yötä”. Hymyileviä kasvoja ja hyviä fiiliksiä, omaa iloista ihmetystäni siitä, että ihmiset tässä lähellä, omassa kaupunginosassani, todella tulevat ja ottavat omakseen sen, mitä minulla on antaa. Tila täyttyy, teokset löytävät omistajiaan, runot lukijoitaan. Minussa leijuu hämmentynyt kiitollisuus siitä, että tämä meneekin näin.

Kompasteluja, torjuntaa ja ymmärtämättömyyttä riittää kai jokaisen taiteen tekijän tielle riittämiin: hylättyjä hakemuksia, näyttelyitä, joissa ihmiset vain kulkevat ohi, tai päiviä, jotka soljuvat tekemättömyydessä ja tuloksena on pelkkä runonpätkä. Ja sitten kuitenkin, aina lopulta tuleekin tällainen ilta. Jolloin yhtäkkiä kaikki löytääkin merkityksensä, kaikki avautuu ulospäin ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun mikään, mitä on tehnyt, ei olekaan turhaa.

Ja kun auringon laskiessa kokoonnumme rumpupiiriin, tulee yhtäkkiä hetki, jolloin tuntuu siltä kuin kaikki olisivat ystäviä keskenään. Loppuillassa avataan viinipullo, kynttilät palavat. Asiat ovat hyvin. Kiitos.

Elokuun lopun pehmeä pimeys on tullut, ja hyvä niin.