Amos Rex, liha ja henki
Maanantaina jonotin kaksi tuntia Amos Rexiin Team Labin näyttelyyn. Tänään läheinen ihminen menetti kaksi litraa verta synnnytyksessä. Erilaisten sivupolkujen kautta nämäkin asiat kutoutuvat omassa mielessäni yhteen.
Kasvissyöjänäkin huomasin heti huolehtivani siitä, syökö synnytyksen jälkeen lepäävä nainen nyt varmasti tarpeeksi vahvaa ruokaa, verilättyjä, mustaa makkaraa. Niitä varmaan pitää syödä, jos on menettänyt paljon verta. Söisinkö itse? Varmasti silloin, jos henki ja hyvinvointi todella riippuisivat siitä. Siksihän eläimetkin tappavat, eivät huvikseen tai pahuuttaan, vaan elääkseen. Vain ihminen tappaa huvikseen, pelkän kulinarismin takia. Se on käsittämätöntä: että tapetaan silloinkin kun voisi ihan hyvin elää ilman lihaa, jopa voida paremmin ilman sitä. En kykene ymmärtämään toisen tappamista vain siksi, että lihakeiton maku on jotenkin mukavampi suussa kuin linssikeiton. Ja mikä todella särkee sydämeni, on muiden alistaminen pelkiksi orjiksi, esineiksi. Sitä on nykyajan eläinten”hoito”.
Kyllähän minäkin käytän eläinten osia silloin, kun todella tarvitsen. Kai siksi myös verilättyjen suositteleminen synnyttäneelle sopii kuvaan. Pidän temperamaalauksia niin tärkeinä, että rikon niiden vuoksi luomumunia, tehdäkseni pigmentistä maalia. Rumpuni kalvo on poronnahkaa, ja jo se tekee siitä pyhän: joku on todella antanut henkensä soittimen eteen. Menettänyt henkensä. Tuntureilla vaeltanut eläin on kuollut, jotta tämä soitin on voinut syntyä. Mikä valtava voima ja sen myötä valtava, nöyrä kiitollisuus eläintä kohtaan.
Mutta ajattelemmeko niin jauhelihaköntistä pannulla tai maidosta lasissa? Onko siinä edes samanlaista voimaa? Tehotuotettu sikanautakana ei ole vaellellut missään lajitovereidensa kanssa, vaan sietänyt koko elämänsä ahtaita tiloja, kiinni lypsykoneissa ja porsimishäkeissä, kuljetettu teuraaksi kuin orjalaivassa. Emmekä me useinkaan tunne edes kiitollisuutta, vaan pidämme muiden lihaa itsestäänselvänä osana jokapäiväistä ruokavaliotamme. Sen sijaan, että elävänä kunnioitettu, sitten tapettu eläin olisi arvokas ja harvinainen asia, joka pitää meidät hengissä vaikeina aikoina, me ajattelemme, että broileriwokki on ihan kiva arkiruoka. Se särkee sydämeni.
Sama luonnonvoima joka meissä eläimissä virtaa, on tietenkin myös kasveissa, puussa. Öljyssä. Kaikessa, minkä aurinkoenergia, vesi, maapallon toiminta synnyttää. Koko maalaamisenikin on vain sen voiman kanssa toimimista. Valo on puulevyn pinnassa, pigmentissä. pellavakankaassa. Viulun muodossa, uinumassa kielessä ja jousessa. Taiteilijan teot, hänen ruumiinsa kautta kumpuava sydämensä tai sielunsa syke vain kytkee tuon voiman kiinni ihmisen maailmaan. Niinkuin synnyttävän äidin keho antaa muodon, kehon uudelle sielulle.
Entä sitten Amos Rex? Luonto on antanut meille piisirut, tietotekniikan, aivot. Siitä on syntynyt spektaakkelimainen näyttely, joka ei kosketa millään tavalla luontoa minussa: ei anna voimaa eikä valoa, ei jätä kosketettuun tilaan. Kuitenkin se on ollut supersuosittu, ja itsekin kävin siellä kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla astuin tilaan ennakkoluuloitta. Pyrin todella kulkemaan sisään taideteokseen, kokemaan sen. Kuljin tuohon taiteilijaryhmän luomaan interaktiiviseen todellisuuteen sydän avoinna, uteliaana. Aallot velloivat, oudon kylminä ja sähköisinä. Hiljennyin silti niiden ääreen. Silmissä tapahtui, mutta sydämessä – ei. Vain muistumia öistä, jolloin vesi oli totta. Siirryin seuraavaan huoneeseen. Se kutsui leikkiin. Leikin muiden kanssa, mutta jälleen digitaalisen sähköisyyden takaa, sen välityksellä – vailla lämpöä. Lukuunottamatta öljypastelliliidulla piirtämistä! Oli kiinnostavaa, oli hauskaa. Oli kaunistakin, hetkellisiä, katoavia kuvia. Eläimet ja kasvit olivat läsnä. Mutta silti: vain kuvia. Pintaa. Mikään ei soinut, paitsi sähköinen äänimaisema. Tai ehkä tilassa oli vain liikaa ihmisiä, jotka talloivat kaiken? Seuraava tila. Avaruus. Pois maapallolta. Kylmä, pimeä, toisaalta vapaa tila, jossa inhimillisyys poistuu ja jäljelle jää tähtien materia. Hienoa oli, että ihmiset jäivät kerrankin todella olemaan teoksen kanssa, makaamaan säkkituoleihin. Niitä Ateneumiinkin, jotta ihmiset jäävät maalausten eteen, antavat niiden luovuttaa hitaan lämpönsä!
Viimeinen huone. Star Wars -tyyppinen spektaakkeli, joka tuntuu hetken kehossa, mutta loputtuaan on lopussa. Mikään ei jää minuun värisemään. Ymmärrän, että ihmiset ovat tulleet tänne kuin Linnanmäen elokuviin, vain korkeakulttuurisemmin: lukemaan esitteestä sen, mitä heidän pitäisi kokea. Kävelen pois, ja vaikka teokset olivat todella hienoja, ne jättävät minut melkein heti, ja päivä jatkuu. Ei tapahdu taidekokemusta: en palaa näyttelystä hiukan toisenlaisena. Palaan vain viihdytettynä, tämänkin kokeneena.
Kun viime maanantaina palasin näyttelyyn lapsen kanssa, olin jo alistunut siihen, mitä se parhaimmillaan on: antropologinen ihmistutkimus jonottajien ja tilassa liikkujien käyttäytymisestä – ja lasten näyttely. Huvittelimme seitsemänvuotiaan kanssa luomalla tietokonehahmoja seinille tunnin verran ja lähdimme sitten kotiin. Hienoa sekin, että juuri lapset pääsivät näyttelyyn ilmaiseksi.
Mutta se, mitä itse tahdon lapselleni taiteesta opettaa, on sittenkin toisaalla. Se on luonnossa, maalissa, eläimissä, lämpimän, veren täyttämän käden kosketuksessa kankaalla. Siinä mitä syömme, mitä hengitämme, mitä olemme, miten se ilmenee taideteoksessa, jonka synnytämme. Yhteydessä, jota me koemme kaiken olevaisen kanssa. Ehkä joku koki sen Amos Rexissä: kauneuden kosketuksen ja yhteyden voimakkaan virran. Silloin tuo näyttely todella oli taidetta.
