Sydämeeni on papeilla porttikielto
Kävin kirkkohäissä. Mietin suhdettani uskontoon. Ei ollut muuttunut sitten rippikouluiän, jolloin päätin erota kirkosta: en pidä uskonnosta. Ahdistaa.
Tarkoitan tällä lähtökohtaisesti kaikkia uskontoja, mutta erityisesti Lähi-idästä lähtöisin olevaa kolmea suurta uskontoa. Omakohtaista kokemusta minulla tosin on vain yhdestä näistä, siis kristinuskosta. Siitä ainakin voin varmuudella sanoa, että en tykkää.
Kirkko paikkana on toki tunnelmallinen kuin mikä tahansa temppeli, jos siellä saa olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Mutta jos temppelissä paikalla on pappi, tunnen heti oloni uhatuksi. Sisäinen Lallini herää, tahdon viedä tyypin Köylilöjärven jäälle ja jokin syvällä sisimmässäni huutaa: tämä on väärin ja hevonpaskaa! Tietenkään en pidä myöskään tästä epämukavasta reaktiosta, jonka uskonto minussa herättää. Etenkin, kun moni pappi vieläpä juttelee ihan hyviä asioita.
Olen aina ollut kaikkien niiden puolella, jotka kristillinen kirkko (puhumattakaan kahdesta muusta Lähi-idän uskonnosta) on halunnut alistaa, tappaa ja vaientaa. Tunnen hengenheimolaisuutta luostarien mystikoihin, kirkon vainoamiin taiteilijoihin Elvis Presleysta Hannu Salamaan, noitina tapettuihin parantajiin, ja hedelmälliseen esiäitiini, joka kirkonkirjojen mukaan nuhdeltiin papin edessä kahdeksan kertaa jokaisen aviottoman lapsen syntymän jälkeen (miehet eivät mitään nuhteita tietenkään saaneet), ja jopa naispappeihin. Tunnen hengenheimolaisuutta itseensä Maria Magdalenaan, joka ilmeisestikin töytäistiin tylysti syrjään kristinuskoa rakennellessa ja Raamattua kokoon kursiessa, ja tottahan toki myös Jeesukseen, joka shamaanin lailla vietti 40 päivää erämaameditaatiossa ja päätyi hyvin samantapaisiin ajatuksiin kuin silkkitien tuomina samoissa maisemissa tuolloin luultavasti vaellelleet joogit ja buddhalaiset mietiskelijät – ja joka hänkin oli eri mieltä vallitsevan uskonnon ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa.
Kokemuksellinen hengellisyys, seksuaalisuus, taide, itse rakkaus, toisinsanoen kaikki minulle tärkeä, on kuitenkin tallattu ja jauhettu institutionaalisen uskonnon teologisessa koneistossa moneen kertaan julmasti ja verisesti muussiksi. Vain siksi, että uskonnollista valtaa pitävät voisivat mielensä mukaan muovata tuota materiaalia ja käyttää hyväkseen – aina hyvää tarkoittaen, mutta siinä sivussa sotaa lietsoen, ihmistä ja luontoa alistaen. Siksi papin liperit herättävät minussa fyysistä pelkoa ja inhoa, joka valitettavan usein manifestoituu ajatuksissani epäluulona ja halveksuntana. En pidä uskonnosta enkä papeista.
Jokainen ”isä, poika ja pyhä henki”-fraasi hiertää sielussa haavaa vähän syvemmäksi ja vakuuttaa, että minun kaltaisellani äidillä ja tyttärellä ei ole tämän alttarin äärelle mitään asiaa. Katolilaisuus (josta erinäisistä seksuaalispainotteisista syistä pidän vielä vähemmän) on yrittänyt hoitaa kristinuskon lohdutonta äidittömyyttä valtaisalla Maria-kultilla alttarineen ja kirkkoineen; luterilaisuus sen sijaan nilkuttaa eteenpäin pelkällä maskuliinisella koruttomuudella ja kielenkäytöllä, ikään kuin edelleen muinaisen juutalaisen sodanjumalan hellässä huomassa. Jeesuksen puolesta suorastaan harmittaa, että hänen levittämästään hengellisestä anarkismista, siis rakkauden sanomasta, muokattiin uusi jäykkä ja alistava koneisto, joka ei maailmansotien jälkeisestä sekularisaation voimallisesta etenemisestä huolimatta vieläkään ole täysin hellittänyt otettaan eurooppalaisesta psyykestä. Etenkään en pidä fundamentaalisista uskovaisista yhteisöistä enkä niiden kökkömäisesti perustelluista säännöistä ja yksinkertaistetusta etiikasta (joskin tämä pätee myös moniin tuntemiini pappeihin).
Ristiriitaiseksi tämän yksiselitteisen mielipiteeni tekee tietenkin se, että papitkin ovat ihmisiä, joista hyvin usein pidän. Samoin kuin uskonnollisista ystävistäni. Ymmärrän rituaalien arvon ja turvan ja sen, että tuntuu hyvältä kävellä häissään kirkon käytävää pitkin koska ”niin ovat muutkin tehneet”. Tosin ”niin ovat muutkin tehneet” vasta hyvin lyhyen aikaa, ja ikuisilta tuntuvat rituaalit ovatkin usein vain muutaman vuosikymmenen tai -sadan aikana muotoutunut tapa. Siksi niiden muuttaminen on lopulta hyvin helppoa.
Todellista ikiaikaisuutta ja ketjun osanan olemista voi kokea niissä asioissa, joita todella olemme tehneet aina. Näin syksyllä voi kokeilla vaikka sienestystä.
Notre Damen kaltaiset kirkot ovat toki upeita, mutta ne ovat silti vain kalpea aavistus niistä luonnon tarjoamista hiljentymisen paikoista, joita olemme raivoisalla tahdilla pilanneet, raivanneet ja tuhonneet koko ihmislajin olemassaolon ajan ja erityisesti viimeisten parinsadan vuoden aikana. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa” oli oikeastaan ihan paska ohje, samoin kuin koko luomiskertomuksen ihmis(mies)keskeinen näkökulma, joka on palanut osaksi länsimaista psyykeä. Pelastautuaksemme meidän on myllättävä koko luontosuhteemme ja sen mukana uskonnollinen ja myyttinen psyykemme perusteellisesti uuteen uskoon. Tai ehkä osittain vanhaan uskoon? Löytyykö kristillisen pintakerroksen alta vielä se suomalainen, joka ymmärtää olevansa luonnon luomus, täysin riippuvainen metsästä, vedestä ja maasta? Osaisiko se ihminen pyhittää pelkän kirkon ja aineettoman hengen sijaan koko meitä ympäröivän luonnon ja oman kehonsa, osaisiko kohdella koko luomakuntaa kunnioittaen?
Ei se välttämättä vaadi edes kirkosta eroamista.