Elämää ja estetiikkaa

”On ihmisen oma sisäinen asia, onko jokin kaunista vai ei. Kaunis on tehtävä, sitä minä tarkoitan. Kaunis riippuu ihmisen kantokyvystä, niin painava se on, kuin Kristuslapsi Kristoforoksen hartioilla. Kauneus, usko, rakkaus, positiivisuus, nimiä riittää. Mutta pohjalla on yksi yhtenäinen jakamaton asia…”

Runoilija Aila Meriluoto sen sanoi, päiväkirjassaan vuonna 1962. Kaunis, kauneus, ei ole yhtä kuin miellyttävä visuaalisuus. Kauneus on tehtävä. Kauneus on taiteilijan tehtävä, itsensä etsijän tehtävä, jokaisen näkijän ja kokijan tehtävä. Ihmisen tehtävä.

Bo Carpelanin runo vuodelta 1954 sanoo sen myös:

 

    Panen sanani pimeän alasimelle

    ja lyön päälle tähdellä

kovalla kuin sinun silmäsi, kauneus.

Tällä iskulla leimahtavat linnut unestaan.

Pudota varjosi niin minä pudotan omani.

Selkeyden taivasalla häviää sana

käsittämättömiin

    niin kuin pilvi puuhun

    tai rakkaus sinuun kadonnut.

 

”Kovalla kuin sinun silmäsi, kauneus.”

Me emme katso kaunista. Kaunis katsoo meitä. Kaunis katsoo meitä maailmasta säälimättä, totena. Ja me… me otamme sen vastaan, jos kantokykymme riittää. Me toteutamme sen. Tai me väistämme, otamme esiin lehden, puhelimen, jotain muuta, jotain harhauttavaa, jotain minkä ansiosta meidän ei tarvitse katsoa maailmaa ja ihmistä silmiin.

Kaunis on ihmisen tehtävä. Kaikessa ihanuudessaan kaunis on kauhea, sillä se on, katsoo meihin, kysymättä lupaa, arvottamatta meitä, tuomitsematta hyväksi tai pahaksi.

Oletko sinä valmis? Oletko tarpeeksi rohkea kohtaamaan kauneuden? Oletko tarpeeksi vahva kantaaksesi sen?

Kuva ja copyright: Taiteilijaelämää-blogi