Ihmisen kuva

Siten itseni hilliten nielen sumean nyyhkeen
houkutushuudon. Oi, kuka sitten
meille on hyödyksi? Enkelit ei, ihmiset ei –
niin, jopa nokkelat eläimet huomaavat sen,
ettemme täysin luotettavasti ole
kotonamme täällä.

(Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto)

Kuulimme taas tälläkin viikolla niin paljosta pahasta. Kuulimme väkivallan dominoiman, sairaan ja vinksahtaneen ihmiskunnan kauhuista, surullista kauheammasta: epäinhimillisyydestä. Vai… tämäkö sittenkin juuri on inhimillistä? Onko se todella ihmisen toinen luonto: tappaa, murtaa ja kiduttaa jokainen itseään aseettomampi, hänestä hyötyäkseen, vallanhimon sumentamana, tai oman onnettomuuden?

Käsittämättömintä on se, että kun meille täällä tarjoutuu mahdollisuus auttaa, antaa vähän omastamme – todella tehdä jotakin! – kun ihmiset vaivojaan säästämättä taistelevat tiensä maamme rajoille ja kolkuttavat, pyytävät apua – me sanomme: ei. Se tekee meistä yhtä pahoja kuin kiduttajista.

Onko ihmiskunta aina ollut myös tällainen – ja pahempaa: tuleeko aina olemaankin?

En tiedä, mutta tahtoisin toivoa, että pehmeämpi, viisaampi maailma on vielä tulossa. Meissä kaikissa on myös se.
Juuri nyt en kuitenkaan voi sillä ajatuksella auttaa ketään.

Yksi uutinen tahtoi tulla maalaukseksi.

”Inside every brothel there is a story that nobody wants to hear.”

http://www.naisunioni.fi/uutiset.php?aid=116274&k=13975  (Älä avaa linkkiä, jos et juuri tänään jaksa enää järkyttyä.)