Kiitollisuudesta ja karuudesta

Kuulemma me ihmiset, ja suomalaiset etenkin, olemme valittajia. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mikä on hyvin, vaan valitamme aina siitä, mikä on huonosti.

Jos näin on, niin se ei välttämättä johdu huonosta kansanluonteesta, vaan lienee yksinkertaista eloonjäämisen biologiaa: on elintärkeää huomata kaikki pienetkin vialla olevat asiat, ennenkuin ne uhkaavat henkeämme. Oikeastaan on aika suloista, että me niin itsestäänselvästi oletamme, että maailman kuuluisi olla hyvä ja vastata tarpeisiimme, ja valitamme kaikista poikkeuksista. Ja miksipä emme olettaisi niin, sillä siihenhän olemme alunperin tottuneet! Eikö kerro hyvää maailmasta, että olemme syntyneet valittajiksi: toisin sanoen alunperin oppineet siihen, että ihana ravinto vain virtaa meihin, ja kohdussa tai äidin sylissä on lämmintä ja turvallista – ja jos näin ei yhtäkkiä olekaan, tulee itku? Aikuisina emme ole kovinkaan erilaisia, vaan usein kuin pieniä vauvoja, jotka olettavat, että kaikki on automaattisesti hyvin, ja jos ei ole, rääkäisemme. Tai parhaassa tapauksessa teemme asialle jotakin aikuisen aivoillamme. Jos olemme sairaita tai jokin ikävä asia ilmestyy näköpiiriin, koko olemus helposti automaattisesti keskittyy siihen ja sen poistamiseen. Joka tapauksessa huomaamme usein nopeasti kaikki ikävät asiat.

Mutta entä hyvien asioiden huomaaminen? Onko se ihmiselle lainkaan tärkeää? On tietysti tärkeää huomata, missä on hyvää ruokaa, hyvä puoliso ja hyvä paikka asua, missä on mahdollisuuksia elää hyvää elämää tai iloita, kun jokin menee erityisen hienosti. Mutta kaiken sen huomaaminen, mikä on päivästä toiseen joka tapauksessa hyvin, ei ole biologisesti kovin tärkeää. Vai onko sittenkin?

Meidän kulttuurimme ei arvosta iloisuutta kovin korkealle. Toisissa kulttuureissa taas se on oikeastaan tärkein asia, jota ihminen voi tavoitella. Ilo ja iloisuus syntyy suurelta osin kiitollisuudesta – kaiken sen huomaamisesta, mikä mahdollistaa elämän, ja mikä on itse asiassa aika mukavasti. Aurinko, vesi, maa, luonto rikkauksineen ja ravintoineen, ihmisen monet kyvyt tehdä asioita ja rakastaa, koko elämän kiertokulun ihme. Siihen kehykseen kauheatkin asiat kyllä mahtuvat, täyttämättä sitä kokonaan.

Uskonto tuhosi aikanaan alkuperäiskansojen tavat osoittaa kiitollisuutta ruuasta, esineistä, ihmisistä ja kaikesta mahdollisesta, ja toi tilalle ruoka- ja iltarukoukset. Nyt puolestaan ihmisiä kummallisilla tavoilla kahlitseva uskonnollisuus hellittää onneksi otettaan, mutta samalla mitään neutraalia, tavallista kiitollisuuteen hiljentymisen tapaa ei ole tullut tilalle. Samaa tahtia on masentuneisuus lisääntynyt. Uhkaako siis itse asiassa ilottomuus – kiitollisuuden puute – henkeämme tai ainakin hyvinvointiamme?

Onneksi meidän ei ole pakko jäädä alkeellisen biologian vauvavaiheeseen. Voimme oppia.

Suomalaiset ovat positiivisuuden mestareita silloin, kun asiat ovat ankeasti. Kuolettavassa pakkasessa, jossa meidän ei karvattomina nisäkkäinä kuuluisi olla enää edes hengissä, aina joku huokaisee bussipysäkillä: onpa ihanaa, kun aurinko näkyy! Me näemme kauneutta jopa värittömässä karuudessa, jolla täytämme asuntomme ja elämämme: skandinaavisessa niukkuudessa ja Kaurismäen elokuvissa. Sen taidon voi myös menettää. Muistan, miltä tuntui tulla kotiin vietettyään useita kuukausia tropiikissa, missä hedelmiä, lämpöä, veden asitillista kosketusta ja yltäkylläisesti värejä ja kukkia oli saatavilla kaikille. Pohjoisen talvi tuntui siltä, kuin olisi menettänyt kaikki aistinsa. Lentokenttäbussin ikkunasta maisemaa katsoessani räpyttelin hämmästyneenä silmiäni kunnes tajusin, että väriä ei todellakaan ollut missään. Se oli ankein talvi ikinä – kunnes löysin taas suomalaisen taidon löytää hyviä puolia siitä, mikä täällä on hyvin.

Toiset sanovat, että lasi on puoliksi täynnä ja toiset, että se on puoliksi tyhjä. Minusta on hyvä nähdä, että lasi on puolillaan. Siinä on sekä täyttä että tyhjää. Tahdon ymmärtää molemmat puolet, tutkia valon ja pimeyden.

Eräs ihminen katseli taideteostani pitkään ja halusi sen itselleen, koska siinä oli hänestä läsnä sekä turva että kauhu. Juuri sellaisia teoksia tahdon maalata: niin laajan ja hyväksyvän tilan, että myös olemassaolon kauhu mahtuu olemaan siinä, kannateltuna.

Jos joku sanoo: ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, vastaan: näin on. Ja jos joku sanoo: ihmiskunnalla on toivoa, vastaan: näin on. Nautin kiitollisena kaikesta siitä, mitä annetaan ja kiroan sitä, mitä myös annetaan. Kunnes lopulta en enää katsele lasia päättääkseni, onko se puoliksi tyhjä vai täysi. Oleilen veden ja ilman rajapinnalla.

Kuva: © Sanna Valkiala