Maailmanpoliittinen runo
Kirjoitan tämän ihan salaa, toisena ihmisenä
koska jonkun se on jollekin sanottava
että monena päivänä sitä katsoo ympärilleen
keittiössä, joka oli ennen ihana paikka
täynnä kokeiluja ja tuoksuja, yhteisiä iltoja
että nyt lautasten kiilto on sammunut ja hella hohkaa kylmää.
Lasten puurotahrat pöydällä vain kertovat aamujen lämmöstä
heidän nukahdettuaan kaikki sammuu
kiireen ja rasituksen jätettyä jälkeensä yhtäkkisen hiljaisuuden
ei tilalle tule mitään.
Paitsi lähenevän suuren talven pelko.
Jonkun se on jollekin sanottava
että monena päivänä moni toivoo lämmön palaavan
kauanko jaksaa hyvää ja rakkautta uskotella
usko toivo ja tahto ovat hyvät nekin
mutta mitä tehdä kun pelottaa päivä päivältä enemmän
ja vain selkärangasta nousevat kolme suurta
hengitys
rakkaus
vapaus
ovat pelastavat.
Joko juoksen.
Me katsomme lähenevää talvea silmästä silmään
ei, toinen katsoo
ja toinen kääntää selän.
Idästä puhaltaa jäätävä tuuli ja vain kolme suurta
hengitys
rakkaus
vapaus
ovat pelastavat.
Rakkaani, seisotko rinnallani.
Tapahtuu näin:
yksikään ei tarraudu totuuteen
me kaikki pyörimme hämmennyksen ympärillä
ja ydin, ydin
se on tuossa mutta me kierrämme sen ympäri piikkilangat
ei tohdita koskettaa
minä revin, kurkotan sinne ja huudan teitä apuun,
hakkaan kirjein ja suudelmin ja kirvein ja anelen, anelen teitä avautumaan, auttamaan, koskettamaan ydintä
mutta ei
mieheni tahtovat kiertää
ajatella että
rationaalisesti punniten piikkilanka voi olla hyväkin juttu
itse asiassa:
mehän tarvitsemme ympärillemme lisää piikkilankaa
koska sen tuotanto tuottaa rahaa eli hyvinvointia,
ja hyvinvointipalveluita me tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan yhä enemmän
koska ympärillämme on yhä enemmän piikkilankaa
minä nauran ja itken koska en muuta voi
heiluttaessani punaisia ja valkoisia viirejä sokeain edessä.
Palaan keittiöön.
Keitän sokeriliemen.
Lisään siihen kaiken rakkauden ja vapauden.
Lisään hengitykseni.
Kävelen ulos.
Kaadan liemen likaviemäriin.
Keittiössä seisoo vanha nainen.
Olen valmis tähän talveen.