Maalauksen katsomisesta: Rafael Wardi
Olin toista kertaa Ateneumin Rafael Wardi -näyttelyssä. Ensimmäisellä kerralla minulle ennestään melko tuntemattoman taiteilijan näyttely oli voimakas kokemus. Värien tykitys oli niin huikaisevaa, kauneus niin käsittämätöntä, että en pystynyt katsomaan kaikkea, tulin täyteen jo puolivälissä. Piti siis palata.
Toisella kerralla ensivaikutelma oli täsmälleen sama kuin ensimmäiselläkin käynnillä: onpa ihme töherryksiä. Ja hetken kuluttua ne imaisivat taas, yhtä suurella ellei suuremmallakin voimalla kuin ennen, siitä huolimatta, että osasin jo varautua niiden voimaan. Yksi suosikeistani oli jo ensikäynnillä ”Ikkunan ääressä”, ja siihen jumituin taas. Mutta ihme ja kumma: viime kerralla maalauksessa katseli kadulle yksi henkilö. Nyt yhtäkkiä siihen hahmottuikin syleilevä pari! Mies oli kietonut kätensä ikkunasta katselevan naisen ympärille. En tiedä, miksi en nähnyt sitä ensimmäisellä kerralla, mutta nyt kun se siihen ilmestyi, tulin hurjan iloiseksi.
Jäin kiinni tauluun vielä minuuteiksi, en ajatellut mitään, pitelin vain silmiäni siinä. Ja sitten, pitkän ajan kuluttua, se syttyi. Kuin liekkeihin, mutta ei tuhoaviin, vaan eläviin ja lämpimiin: värit alkoivat väreillä, maalaus eli. Silmissäni, minussa.
En taaskaan pystynyt ottamaan vastaan kuin muutaman muun teoksen. Wardin työt näyttävät räiskyvältä väri-iloittelulta, mutta oikeastaan ne ovat hyvin, hyvin hitaita. Niitä voi katsoa kuin elokuvia, mutta on katsottava kiireettä. Maalauksen äärelle jäädessä se, mikä ensin tuntui pääasialta, voikin jäädä sivurooliin. Jostain kohdasta nousee esiin uusi asia, toinen näky. Jostain nurkasta syttyy uusi valo. Ja niin tietoisuus liikku läpi koko taulun, hitaasti, hitaasti.
Mikä voisi nykyaikana olla suurempaa luksusta, nautintoa, onnea kuin katsoa taidetta? Olla niin hidas, niin kiireetön? Ja sen jälkeen istua puolipökerryksissä aulan penkillä, hengitellä syvään, elää kokemisen käsittämätöntä onnea.
Taiteilija lataa jokaiseen teokseen koko sen hetkisen olemuksensa herkkyyden ja voiman. Kun samaan saliin tuodaan kymmenen Wardin teosta, on niiden yhteisvaikutelma niin vahva, että sen kokeakseen niitä ei tarvitse välttämättä edes katsoa. Voi vain istua keskellä salia silmät kiinni ja antaa teosten vaikuttaa. Juuri siksi yhden taiteilijan näyttelyissä ripustus onnistuu yleensä paremmin kuin kokoelmanäyttelyissä: saman kauden teokset resonoivat usein automaattisesti samalla taajuudella, jolloin vaikutelma on todella voimakas ja hieno.
Tällä käynnillä pidin varani, ja säästin vähän silmiäni viimeisiä teoksia varten: kuvia taiteilijan edesmenneestä vaimosta. Sydäntä kouristava ikävä, vähittäinen hyvästijättö. Vain kuviako? Ei, elämää. Kuolemaa myös, tietysti. Niinkuin Aila Meriluodon taiteesta puhuvassa runossa (musiikki tai kuvataide, sillä nyt ei ole oikeastaan väliä):
Se on leipää, ravitsevaa, leveästi purtavaa,
se kasvattaa terveitä hampaita kuiviin ikeniin:
musiikki musiikki.
Se on pitänyt hengissä katovuosina, hallojen aikaan, muistatko?
Näetkö mahtavan leivän, leveän veitsen,
näin viilletään laidasta laitaan.
Näin hengitetään syvin siemauksin
elämisen ilmaa – kuolemisen tottakai,
sekin toteutetaan komeasti, kitsailematta.
Uskalletaan.
Nauttia. Puraista. Myöntää.
(Aila Meriluoto 2002, kokoelmasta Kimeä Metsä)
Kuvassa: WARDI, RAFAEL: Pöydän ääressä, öljy kankaalle, 1959, Ateneumin Taidemuseon kokoelmat. (Kuva taiteilijamatrikkelista)