Mikä ihmeen intuitio?

Kävelin tiistai-iltana Helsingin Kalliossa ihmeellisessä maisemassa. Sumu oli laskeutunut kaduille, ja hämärtyvässä illassa se vähitellen kietoi kaupunkia sisäänsä. Kävelin Kallion ala-asteen pihan läpi ylämäkeen kohti kirkkokukkulaa, ja katsoessani ylös tajusin jotain outoa. Kallion kirkko oli hävinnyt. Massiivista kirkontornia, jonka piti kohota aivan vieressä, ei näkynyt mailla halmeilla. Jos olisin ollut paikalla ensimmäistä kertaa, ja joku olisi kysynyt minulta, onko parinkymmenen metrin päässä kirkko, olisin epäröimättä vastannut ei. Siinä oli vain hyvin ohuen näköinen usvapilvi, jonka takana olisin olettanut jatkuvan samanlaiset kerrostalot kuin ne, jotka juuri olin ohittanut. Mutta ei tarvinnut astella kuin kymmenen metriä lähemmäksi, kun jotain alkoi näkyä. Yhtäkkiä aivan nenäni eteen piirtyi sumun keskeltä monikymmenmetrinen, massiivinen, kivinen kirkontorni.

Kokemus oli upea. Mietin, miten usein päätämme, että jokin asia on niin tai näin vain oman havaintomme perusteella – henkisen usvaverhon takaa? Ajattelemmeko ollenkaan, että jos menisin lähemmäs, tarkastelisin asiaa jostain toisesta näkökulmasta tai jonain toisena aikana, tajuaisin, että se mitä väitän pelkäksi usvapilveksi, onkin valtava kivikirkko. Kokemus muistutti myös, että vain yhteen aistiin, yhteen näkökulmaan tai vain siihen, mikä loogisesti päätellen vaikuttaa oikealta tässä poikkeuksien maailmassa, ei ainakaan kannata luottaa. Viimeistään tuntoaisti olisi kertonut minulle kirkon olemassaolosta kerrostalojen keskellä siinä vaiheessa, kun olisin kävellyt sitä päin.

Taiteilijan tehtävä on käyttää elämää tarkastellessaan kaikkia aistejaan ja löytää uusia näkökulmia. Viiden aistin yhteissummasta syntyy jotain enemmän, se mitä joskus kutsutaan ”kuudenneksi aistiksi”: intuitio.

Taiteilijalle intuitio on kaikki kaikessa. Teoksen tekeminen alkaa vasta, kun ”idea”, siis ajatus siitä, mitä tai miksi haluaisi maalata, on laskeutunut aivoista kehoon. Kädet ja vartalo tuntevat siveltimen liikkeet, silmät näkevät eri värit tuubeissa – mutta jokin muu kertoo minulle, miten liikuttaa kättäni, mitkä värit yhdistän ja missä suhteessa, kuinka suuren kankaan valitsen ja mikä kuva sille lopulta muotoutuu. Tuo jokin muu ei sijaitse pelkästään aivoissani, vaan kehoni sisällä. (Kokemukseni mukaan suunnilleen siinä sydämen, vatsan ja lantion paikkeilla.) Minä en kutsu sitä ”sydämen ääneksi”, korkeamman voiman kosketukseksi tai omatunnoksi, vaan intuitioksi.

Sana intuitio voi tosiaan tuoda monelle mieleen jonkinlaisen yliluonnollisen kuudennen aistin. Minulle intuitio, tuo henkimaailman asia, on kuitenkin jotain hyvin kehollista. Mitä enemmän keskityn kokemiseen viiden aistini kautta, sitä enemmän myös intuitio avautuu. Lopulta tietäminen menee suoraan ulkomaailmasta kehoon ja tekemiseen, ilman että sitä täytyy kierrättää aivoissa ajatusten tasolla. Järki ei pysty käsittelemään kuin muutamaa näkökulmaa tai aistihavaintoa kerrallaan, ja siksi se usein vesittää alkuperäisen idean tai saa meidät jopa toimimaan täysin päinvastoin kuin pitäisi – ”järkevästi”. Intuitiivinen tieto ei ole järjen analysoimaa ja vesittämää. Siksi sen käyttö taiteessa on ehdottoman tärkeää ja tuottaa meille kirkkaita kokemuksia, jotka eivät ole sanoin selitettävissä.

Kuvataiteessa näköaisti on tietysti tärkeä. Mutta kokemus sumun peittämästä kirkosta muistutti, että yhdellä aistilla ei pitkälle pötkitä. En koskaan maalaa pelkän näköaistin avulla, vaan tunnustelen väriä ja muotoa koko olemuksellani. Käytän itse sanontaa ”mennä maalaukseen napa edellä”. Silloin, kun maalaus herättää jotain kehossani, aletaan olla lähellä valmista. Englantilaisella on sille sanakin: ”gut feeling”.

Voi olla, että intuitiota on mahdollista käyttää taiteen tekemisen lisäksi myös muussa elämässä. Ehkä meidän jopa pitäisi opetella käyttämään sitä – ja luottamaan sen viesteihin – jokapäiväisissä elämänvalinnoissamme ja vuorovaikutuksessa toistemme kanssa?

Kallion kirkko kirkkaana päivänä. Kuvassa myös taidetta. (Kuva: Wikimedia)