Miksi maalaan?
Kuvataiteilijaksi ryhtyminen ei ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys. En ole taiteilijaperheestä, ja vietin vuosia yrittäen sopeutua tekemään elämälläni jotain ”järkevää” ja turvallista. Siitä ei tullut kaunista jälkeä, vaan päädyin miettimään, miksi oikeastaan edes elän – ja oikeastaan vasta taide pelasti minut takaisin elämälle. Siitä huolimatta olen joutunut todella perustelemaan pragmaattiselle suorittajaminälleni, miksi maalaan. Alla olevan pohdinnan kirjoitin vuonna 2009 ostettuani ensimmäiset öljyvärini ja ymmärrettyäni, että tältä tieltä ei ole paluuta.
Miksi maalaan?
”Maalaaminen antaa elämälleni merkityksen. Rakastan värien liukua, niiden tuntua, tilaa, jossa fyysinen keho ja mieli yhdistyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Maalatessani tunnen olevani kosketuksessa sisäiseen maailmaani. Toivon, että myös katsoja pääsee kuvan kautta kosketukseen sisäisen voimansa kanssa, jota myös kauneudeksi kutsutaan.
Sisäinen voima, kauneus, johon taide antaa kosketuksen, on minulle sama asia kuin elämänvoima. Jotkut ymmärtävät sen energiana, joka vaikuttaa kaikessa, mitä maailmassa on; joku selittää sen itselleen Jumalaksi. Siihen voimaan tahdon maalatessani saada yhteyden, yksinkertaisesti siksi että se tuntuu hyvältä. Minulle on aivan sama, läpäiseekö se todella koko universumin vai onko se vain oman yksilöllisen mieleni ja aivojeni luoma tunne. Siihen yhteydessä oleminen tuntuu oikealta, ja se riittää.
Jos elämänvoima, joka maalaamisessani ja kaikessa muussakin vaikuttaa, todella kattaa koko universumin, uskon, että se ei ole ihmisen mittakaavassa hyvä eikä paha. Se vain on, ja mahdollistaa kaiken. Hyvää tai pahaa on elää sen kanssa sopusoinnussa tai sitä vastaan taistellen: edellinen tuo tyytyväisen elämän, jossa ei ole tarvetta alistaa ympäristöään omaksi hyväkseen, jälkimmäinen taas luo jatkuvan tyytymättömyyden tilan. Jotta osaisin elää sopusointuista elämää, minun on ensinnäkin aistittava itseäni ja ympäristöäni avoimena, kaikin tiedostetuin ja tiedostamattomin aistein (tämä onnistuu parhaiten olemalla rento ja turvallisessa ympäristössä) – ja toiseksi uskallettava toimia näin auenneen intuitiivisen tiedon, suurempaan kokonaisuuteen yhteydessä olevan kehon äänen mukaan. Tämän (banaalisti ilmaistuna) “sydämen äänen“ lain haluan antaa omassa elämässäni mennä tottumusten, moraalisääntöjen ja muiden ihmisten odotusten ohi. Intuitiolle niitä ei ole olemassa.
Maalaaminen on minulle tämän intuitiivisen, laajan ja vapaan olotilan harjoitusta. Eloonjäämisen ja onnellisuuden kannalta minulle riittää lopulta hyvin pieni määrä ravintoa ja muuta materiaa, jos mieli ja keho ovat hyvässä kunnossa ja saavat elää mahdollisimman vapaana ulkoisista pakotteista. Siksi keskityn kaiken liikenevän ajan lähinnä maalaamiseen – minulle parhaaseen tapaan tavoittaa “flow“ ja taiteen tila (siis tuo rauhallinen ja laaja olotila, jota itse kutsun yhteydessä olemiseksi). Saman tilan eri ihmiset voivat tavoittaa mitä erilaisimmilla tavoilla, ja luulen, että jokaisen kannattaisi etsiä omansa. Sillä mitä suuremman osan resursseistaan ihminen käyttää tämän yksinkertaisen, intuitiivisen olotilan tavoitteluun ja siinä olemiseen, ja mitä pienemmän osan ajasta materiaalisen elintason kasvattamiseen ja ideologisen vallan tavoitteluun tai johtajien seuraamiseen, sitä vähemmän maailmaan ilmaantuu yhä uusia ongelmia. Kun minä keskityn maalaamiseen tai kun joku keskittyy katsomaan maalaustani, olemme hetken poissa pahan teosta. Olemme hyvän teossa. Tuosta olotilasta saan myös voimaa toimia konkreetissa, arkisessa maailmassa ja yrittää tilaisuuden tullen auttaa vaikeissa tilanteissa olevia ihmisiä, joilla ei tällä hetkellä ole henkistä tai fyysistä mahdollisuutta samaan. Maailmasta voi tehdä paremman olemalla itse parempi, ymmärtämällä itseään ja hyväksymällä itsensä: vain niin voi lopulta ymmärtää muita ja hyväksyä muut. Taide auttaa minua tässä.”
kuva ja copyright: Taiteilijaelämää -blogi
Näin siis perustelin maalaamista itselleni vuonna 2009. Pohdintani jatkui laajempana elämäntapa-analyysina, ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on arvokas näkökulma elämänmenoomme. Lisäänpä siis tähän tuon lopputekstinkin.
”Mutta miten siirtää taiteen tila ja tyytyväinen olemassaolo koko elämään? Miten olla olemassa aistit avoinna ja puhtain mielin ateljeen ulkopuolellakin, hyväksyen jatkuvasti itsensä ja muiden puutteet? Rauhallisessa ja turvallisessa maassa ja ympäristössä – kotona, pihassa, mökillä tai vesillä – se voi onnistua. Aistiärsykkeitä on juuri sopivasti, voimme antaa niiden kaikkien virrata vapaasti lävitsemme ja antaa elämän esteettä kertoa intuitiollemme, mitä tehdä, mikä tuntuu oikealta. Toisin on silloin, kun joudumme olosuhteisiin, jossa aistiärsykkeitä on paljon tai kun ne ovat hyvin voimakkaita. Ääriolosuhteissa, kuten vaaratilanteessa tai muussa intuition kannalta ei–ihanteellisessa tilanteessa, joudumme sulkemaan osan aistikanavistamme voidaksemme ottaa hallintaamme näköön, kuuloon tai tuntoon kohdistuvat intensiiviset ärsykkeet. (Yksinkertainen esimerkki on vaikkapa lukeva ihminen, joka ei kuule hänelle kohdistettua puhetta keskittyessään kirjaan.) Hetkellisesti tällaiset tilat ovat tietysti tarpeellisia ja kuuluvat asiaan. Mutta jos tila kestää pitkään – jos esimerkiksi vietämme suurimman osan ajastamme fyysisen uhan alla tai ulkoapäin tulevan opetuksen ja multimedian keskellä – alamme kuvitella sen olevan normaalia. Käytön puutteessa kaikki muut aistimisen keinomme, kuten sisäänpäin suuntautuvat itsemme kuuntelun keinot, kehon tuntoaisti, hajuaisti, jne. surkastuvat, tai ainakaan emme enää ymmärrä niiden viestejä. Intuitio joutuu hukkaan ja olemme eksyksissä, keskellä elämänvalintojen ja maailman hyvyyden ja käsittämättömän pahuuden viidakkoa, jota yritämme aina kesken loppuvalla logiikalla ja rationaalisuudella tai erilaisilla uskomusjärjestelmillä yksinkertaistaa itsellemme ymmärrettäväksi.
Epäilen, että moni meistä, joilla periaatteessa täällä turvallisessa länsimaassa olisi mahdollisuus hyvään elämään, on joutunut tähän ansaan. Kyse ei enää ole niinkään siitä, että nälkä, luokkajako, uskonto tai sukupuolisäännöt estäisivät valintojamme. Kyse on siitä, että sisimpämme ei kerro, mitä meidän pitäisi tehdä vapaina aikuisina, mikä on oikein. Siksi tarraudumme kuin hädässä yleistyksiin, tottumuksiin, sääntöihin, rutiineihin, teorioihin, loogiseen päättelyyn – sekä entistä tiukemmin siihen ääritilaan, jota helpoiten ymmärrämme: jatkuvan tekstin, selitysten, suoritusten, menestymisen ja häviämisen maailmaan. Siinä maailmassa pärjääminen voi tehdä meidät iloisiksi (ja monesti jonkun toisen surulliseksi), mutta onnea ja mielenrauhaa se ei takaa.
En tunnusta mitään oppia, sen paremmin taiteellista, tieteellistä, poliittista, uskonnollista tai esoteeristakaan. Se ei tarkoita, ettenkö olisi niistä kiinnostunut, sillä suurin osa maailman ihmisistä elää niiden vaikutuspiirissä. Loogis-rationaalisen akateemisen koulutuksen saaneena ja materiaalisten realiteettien keskellä elävänä tiedän, että tieteellinen tai looginen maailmankuva toimii tiettyyn rajaan asti hyvin ihmisten keskuudessa – mutta vain niin kauan, kuin ymmärretään, että se ei perustu todelliseen maailmaan vaan ihmisen viiteen aistiin ja ihmisen rajoittuneeseen ajatteluun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihmistä, olevaista ja elämää – tai taidetta – on mahdotonta hallita minkään teorian tasolla. Kaaosteoriamaisesti uskon, että jokaisen yksittäisen tapahtuman vaikutukset ovat niin monivivahteisia ja laajoja, että niitä on mahdoton laskea tai päätellä loogisesti. Intuitio on viisaampi. Intuition seuraaminen tarkoittaa minulle kahta asiaa: ensinnäkin pyrin elämään elämääni niin rauhallisessa tilassa, että intuitio voi toimia. Toiseksi pyrin tekemään tekoja, jotka tuntuvat oikeilta ja saavat oloni hyväksi; silloin ne edistävät kauttani tasapainoa maailmassa. Minusta maalaamiseen heittäytyminen tuntuu siltä.”
Niin, maalaamisen avulla haluan siis löytää tiedostetun, intuitiivisen yhteyden sisimpääni tai “elämänvoimaan“ – elämän kauneuteen, kirkkauteen, itsestäänselvyyteen. Siksi minun on ollut uskallettava irrottaa ajatukset minulle ennestään tutun ajattelun puitteista. Olen koettanut katsoa sen ulkopuolelle, mihin olen tottunut – aina sinne asti, mitä en tiennyt olevan olemassakaan, sekä ulos- että sisäänpäin. Yksinkertainen keinoni alkaa etsiä intuitiota on antaa aisteille tilaa toimia, eikä kuormittaa niitä jatkuvasti liikaa. Toinen keino on alkaa tehdä kaikki pienet rutiinit hieman erilailla kuin ennen, ajatella hieman erilailla kuin ennen. Se avaa aisteja, tiedostettuja ja tiedostamattomia. Ei ole välttämättä tarpeen tehdä suuria muutoksia, kuten muuttaa toiseen maahan tai vaihtaa aviopuolisoa. Muistan kerran kymmenvuotiaana tehneeni yksinkertaisen muutoksen: aloin nukkua eri asennossa kuin ennen, selälläni kämmenet ylöspäin. Halusin muuttua avoimemmaksi, ja muutuin. Mieli vaikuttaa kehoon, keho mieleen. Riittää, että kokeilen, miltä tuntuu vaikkapa pukea takki päälle eri käsi edellä? Jos tähtään aina valmiiseen lopputulokseen, kokeilen miltä tuntuu nauttia jonkin tekemisen prosessista ja jätän se sitten kesken (tai sitten hion kerrankin täydellisyyteen asti asian, jonka jätän yleensä puolitiehen). Ajattelen hetken viholliseni ajatuksia, hänen lähtökohdistaan, ymmärrän että olemme miljardien vierekkäisten atomien kautta itse asiassa samaa ja yhtä. Tai jos koen jatkuvasti olevani yhtä kaiken kanssa, ajattelen hetken olevani maailmasta erillinen yksilö, jonka minuus päättyy ihon pinnalle.
Lyhyesti sanottuna: olen valmis muuttumaan. Vasta sitten olen valmis antautumaan elämänvoimalle, virtaan, jota vastaan taisteleminen vain rasittaa ja aiheuttaa ongelmia yksilölle ja ihmiskunnalle. Minulle elämänvirtaan heittäytyminen ja muuttuminen ihmisenä on tarkoittanut maalaamisen löytämistä.
Näin päädyimmekin taas takaisin maalaamiseen. Mutta näiden pitkällisten pohdintojen päätteeksi minulla on paradoksaalinen pyyntö.
Älä missään tapauksessa usko minua (tai mitään muutakaan tekstiä tai puhetta). Löydä itsesi, oma tuntumasi elämään. Itse uskon vain mielen ja kehon vapaaseen liikkumiseen kaiken materiaalisen, henkisen, aistillisen ja (toistaiseksi) selittämättömän välillä, sisältä kumpuavan tarpeen mukaan, jota opettelen kuuntelemaan pysähtymällä ja itsetutkiskelulla. En halua tielleni guruja, totuuksia, oppijärjestelmiä tai muita Jeesuksen korvikkeita, enkä itse ikinä haluaisi sellaiseksi ryhtyä. Me kaikki opetamme täällä toisiamme.
kuva ja copyright: Taiteilijaelämää -blogi