Odotus

Ehkä tällä kertaa en viettäisikään neljää kuukautta oksennusta nieleskellen. Tai ehkä oksentaisin kaiken kankaalle. Ehkä vuoden ero minuudestani ei tällä kertaa tuntuisikaan eristykseltä, vaan siirtymältä jo tuttuun, toiseen minuuteen. Ehkä hassu, tuskainen, sisäkkäinen kaksoisihmisolentona olo ei olisikaan niin outoa. Ehkä sitä oliota tällä kertaa uskaltautuisi tutkailemaan, kun tietää jo, ettei se ole pysyvää, ettei oma minuuteni siihen kuole. Ehkä sitä ei edes ole enää niin kiinni siinä minuudessaan, että pelästyy kun se viedään; jospa virta vain veisi kipuun, uupumukseen ja sieltä takaisin, ilman pelkoa. Ehkä ihminen, joka syö minusta kaiken energian koska ei muualtakaan mitään saa, jättäisi tällä kertaa sen verran, että pystyisin silti pitelemään sivellintä. Sen verran, että en kiertyisi avuttomalle sykkyrälle, ilman kontaktia, ilman maalia, ilman taidetta. Ehkä toinen kontakti löytyisikin tällä kertaa tuon rakastettavan olennon kautta, johon käteni ovat yötä päivää sidotut, niin etten maalia tarvitsisikaan.

En tiedä. Voiko taiteilija saada lapsia, lisää lapsia? Voi tietenkin, eihän sitä edes kysele, jos on rakkautta ja lapsenhalu.

Minä kyselen, sillä jotain puuttuu. Mutta luotan siihen, että tieto tulevina vuosina tulee. Onneksi päätöksen mahdollisuus on minulle annettu. Ja onni, että se ei ole päätös yksinäisyyden ja kotiäitiyden välillä, niinkuin niin monille ennen minua.

Odotuksen tila tämäkin. Päätöksen odotus.

Kuva/copyright: Taiteilijaelämää-blogi