Osaanko maalata?

Eräs ystäväni oli käynyt maalauskurssilla ja pettynyt siihen, että ei osannutkaan maalata. Ja sitten siihen, että ei osannut heittäytyä maalaamiseen osaamattomuudestaan huolimatta. Tavatessamme hän kysyi minulta: eikö sinulle tule koskaan hetkeä, jolloin epäilisit taitojasi maalarina, sitä että et osaa tarpeeksi hyvin?

Olin kysymyksestä aivan yllättynyt. Tarpeeksi hyvin mitä varten? Jotta maalien tuhlaminen olisi sen väärti? En ollut koskaan ajatellut asiaa niin: että maalaaminen olisi jotain, jota osataan. Minulle maalaaminen on ollut vain jotain, jota tehdään. Kuin hengittäminen. Joskus se sujuu helpommin, joskus tukkoisemmin. Tai maalaaminen on kuin paikka, johon mennään: maalatessani olen kotona. Ei siellä tarvitse osata muuta kuin olla rauhassa. Jos on keskittyneesti läsnä, tuloksena on aina jotain tarpeeksi hyvää ja tarpeellista juuri siihen vaiheeseen: jotain jonka se päivä, se maailman ja universumin hetki antoi. Useimmiten jotain yllättävää jota en edes tiennyt osaavani. Ettäkö en osaisi maalata… ei. Sellaista ajatusta minulla ei ole ollut! Aika uskomatonta ottaen huomioon, että en todellakaan ole mikään erityisen lahjakas piirtäjä tai taitava muotokuvamaalari. Tilaisuuksia osaamattomuuden huomaamiseen olisi kyllä ollut. Mutta ehkä onkin niin, että juuri lahjattomuuteni havainnon suorassa toisintamisessa on suojannut minua osaamisen vaatimukselta: olen pyrkinyt maalaamisessa aivan muihin asioihin. Kuten näkymättömän ja sanallistamattoman olemisen ilmaisuun; inhimillisen elämän sisäiseen kuvaukseen. Ja olen maalannut tullakseni itse siksi, joksi minun on tultava.

On ihmisiä, jotka

rakastellessaan miettivät, miltä näyttävät, osaavatko rakastella oikein.
hiljaisuuteen vajotessaan miettivät, onko näkymätöntä olemassa, osaavatko uskoa oikein.
maalatessaan miettivät, onko maalaus tarpeeksi hieno, mitä siitä sanotaan, osaavatko maalata oikein.

Minä en halua olla kukaan heistä.

Joka päivä työhuoneella mielen läpi vilahtaa ajatus siitä, miltä työ tulee näyttämään gallerian tai näyttelytilan seinällä. Mitä se kertoo ja kenelle, koskettaako ketään, onko vain naurettavan näköinen. Sen ajatuksen on annettava mennä vähintään yhtä nopeasti kuin se tulikin. Työtä ei voi ”taiteellistaa” muita miellyttääkseen. Maalari ei voi maalata kuin maalaukselleen.

”Taiteellistamisen” vaatimus on kuitenkin todella vahva. Yhteiskunnan, ihmisyhteisön ja taideyhteisön nykyiset arvostukset ja painotukset koettavat väkisin ohjata jonnekin, mitä taiteilija itse ei välttämättä ole – ja samalla estää jonkin uuden, aidon, ehkä vasta myöhemmin ymmärrettävän luomisen. Niinpä taiteilijan koko elämä saatetaan tarvita ”taiteellistamisen” välttämisen harjoitteluun. Sen harjoittamiseen, että ei anna muiden mielipiteiden ja trendien hetkauttaa omaa sisäisesti tutkittua tietoaan itselle oikeista elämänvalinnoista, tai teoista kankaalla. Vain siten voi löytyä jotain aidosti luovaa, joka ei ammenna suoraan jo olevasta, jo nähtävillä olevasta, jo ymmärretystä. Taiteilijain ”eksentriset elämäntavat” eivät siis ole huomion tavoittelua, vaan luonnollinen jatkumo heidän työlleen työhuoneella.

Työhuoneen ulkopuolella voi tietysti pohtia, analysoida, väitellä ja käyttää koko inhimillisen ajattelun, historian ja retoriikan kaikkia opittuja keinoja puhuessaan siitä kuka osaa ja kuka ei, tai taiteesta ylipäätään – ja sanallinen kommunikointi suuntaan jos toiseenkin vaikuttaa olevan jostain syystä nykymaailman taideopetuksessa jopa suotavaa. (En tosin ymmärrä miksi, kun kyseessä on nimenomaan taiteenlaji, jonka tarkoitus on ilmaista tavoilla, johon sanat eivät kykene.) Joka tapauksessa: maalaamisen kannalta mikään puhe, sanahelinä, taidehistoriallinen analyysi, tekniikoiden opettelu tai oman tekemisen ja ”osaamisen” kriittinen tarkastelu kahvipöydässä ei tarkoita yhtään mitään. Ei mitään. Tai se tarkoittaa yhtä vähän kuin Cosmopolitanin seksivinkkipalstan horoskooppeihin perustuva asentoanalyysi tarkoittaa sinä vaiheessa, kun rakastuu. Silloin kyllä tietää, mitä tehdä. Aistit herkkinä, vastapuolta (siis maalausta) kuunnellen: kun uskaltaa antaa mennä, osaa. Ja mitä kauemmin aikaa maalauksen kanssa viettää, sitä paremmin osaa juuri sitä maalausta tehdä. Eipä siinä sen kummempaa. Ei siis kummallisesti mutkalla ja miettien, tuleeko hienoa. Vaan suoraa tekemistä, suoraa olemista. Suoraa, kokonaisvaltaista elämää.

Sitä kohti.

Copyright: Taiteilijaelämää-blogi