Se ei ole mikään sivistynyt liikutuksen kyynel silmäkulmassa, sellainen joita pateettinen tunteellisuus kirvoittaa häissä. Ei sellainen itku.

Se on valtava vapautumisen vuo. Kun aivan yllättäen tapahtuu se kuuluisa ”klik” ja maalaus avaa sielunsa. Sillon itketään naama räässä, sielu valossa, ja kiitetään kaikkea kaikesta.

Tämä tapahtui viime viikolla. Kyseisen teoksen vaiheet ovat siinä mielessä mielenkiintoiset, että missään vaiheessa minulla ei ollut selvää kuvaa siitä, mitä olin malaamassa. Siis paitsi että mielessäni ei ollut visuaalista kuvaa tai luonnosta – mikä on orgaanisessa maalausprosessissani täysin normaalia – ei ollut myöskään selkeää sisäistä tietoa siitä, mikä tämän maalauksen teema on. Poikeuksellista oli siis se, että en tiennyt, miksi maalaan. Olin ajatuksen tasolla suunnitellut tälle nimenomaiselle puupohjalle aivan muuta, mutta sitä koskettaessani minulla olikin vain tunnelma: ilmava herkkyys.

Sitä tietä lähdin kevään sarastaessa kulkemaan.

Sain tähän puulevyyn herkän tuntuman läpikuultavaa pohjustetta levittäessäni. Ylhäältä alas, pitkää ja kapeaa pintaa pystypäin. Sen jälkeen se pyysi vaaleaa sinistä, kirkasta kuin harpun sävel, hiukan hiljaista vihreää, ja sen tein. Yllättäen värin roiskaisu näyttikin voimansa, selkeytensä. Tiesin, että se oli hyvä, mutta en tiennyt, miten mennä eteenpäin. 

Lopulta maalasin auringon keltaista, kalpeaa valoa. Hiukan haikeutta. Ja sitten teos odotteli korkeana, hoikkana seinän vierustalla pitkät ajat. Pidin sitä jonkinlaisena herkkänä kevätmorsiamena. Ateljeehen tullut ystäväni lauloi siitä: hyvin keveän ja kirkkaan, pehmeän laulun.

Eräänä päivänä keskellä kesää siihen ilmestyi lisää keltaista, mutta se oli jo liikaa – palasin hauraaseen herkkyyteen, sekoitin joukoon valkoista, veden värejä, ymmärsin maalaavani aavistusta meren tuoksusta, veden viileää tuntua, valoa veden alla, mutta en ymmärtänyt, miten se mihinkään liittyi.

Lopulta saapui elokuu. Olin kulkenut kesän aikana pitkän sisäisen matkan kohti rauhaa ja vapautta, lopettanut yrittämisen ja maalannut päiviä pelkkää hopean harmaata. Ja silloin tämä teos pyysi hopeaa. Ensin väriä tuli jälleen liikaa – teos on herkempi kuin mikään aiemmistani. Pyyhin ja sekoitin harmautta valkoiseen, palasin vaaleampaan skaalaan… ja yhä lisää se kaipasi valkoista, lisää valkoista, kaadoin koko sekoittamani värin teoksen alareunaan, ja kaikki muuttui. Edelleenkin olin aivan pihalla. Mutta jostain syystä nyt kaipaukseni kohdistui keltaiseen. Kalpeaa keltaista, ajattelin teoksen herkkyyden opettamana… mutta ei sittenkään. Lämmintä! Lämmintä keltaista! Sanoi pigmenttipurkkia kohti kurottuva käteni. Hyvä on, ajattelin. Ei  mitään järkeä. Mutta tehdään niinkuin on tehtävä. Ja niin lämmin keltainen valuu, kallistan työtä valuttaakseni ylimääräiset pois, ja lopulta olen tyytyväinen, en kaipaa enää. Aika jättää työ taas lepäämään, odottamaan ymmärrystä.

Ja silloin. Käännän työtä lattialla, astun katsomaan sitä toisesta kulmasta, vaakasuunnasta.

Siinä se on. Vapaa, vimmainen vesilintu menemässä valosta valoon, veden alla himmeät hahmot, vain muutama värin veto koko pinnalla mutta siinä se on, lintu veden herkästä laineesta pärskähtäen kohti – – – — – – – – –   !

Iloitku.