Toinen koronajoulu lähestyy.
Koko korona-aikaan on kuulunut väsyttävä tasapainoilu eri ratkaisujen välillä. Saako tulla kylään vai ei? Kumpi on suurempi paha, kuihduttava yksinäisyys vai koronan sairastaminen? Entä pitääkö minun nyt pitää maskia, kun bussiin tuli toinenkin ihminen? Leimaudunko korona-denialistiksi, jos päätän puolityhjässä bussissa matkustaa ilman kertakäyttöroskaa tuottavaa epämukavaa suojusta? Epätietoisuuden, epäluuloisuuden ja huolestuneisuuden ilmapiiri on leimannut kaikkea sosiaalista kanssakäymistä. Kaiken on kruunannut joka viidennen suomalaisen kokema epäluulo koronarokotetta vastaan, ja tuon epäluulon hyväksikäyttö kaikenlaisissa maan hallitusta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastustavissa yhteisöissä. Mutta ehkäpä vielä oudompaa olisi, jos mitään epäluuloa ja epätietoisuutta ei uudessa tilanteessa näkyisi.
Joulun lisäksi lähestyy myös kolmas koronarokote. Kun ensimmäinen rokote vuoden alussa tuli saataville, olin asiasta iloinen. Oma näkökulmani on tietysti värittynyt sillä, että äitini on lääkäri ja niinpä lääketiede edustaa minulle turvaa ehkä vielä vahvemmin kuin monelle muulle. En kuitenkaan rynnännyt heti piikille. Oma terveyteni ei ollut vakavassa vaarassa – todennäköisyyksien valossa alkuvaiheen koronaa vaarallisempaa kaltaiselleni naiselle oli vaikkapa liikenteessä kulkeminen – joten katsoin tärkeämmäksi, että riskiryhmiin kuuluvat rokottautuvat ensin. Minulle oli myös selvää, että koska jokaisesta uudesta lääkevalmisteesta opitaan ensimmäisten vuosien laajan käytön aikana yhä lisää, halusin mieluummin odotella hetken. Jo puolen vuoden käytön jälkeen olikin parempi käsitys siitä, mitä rokotetta kenellekin kannattaa tai ei kannata antaa (löydöksiä olivat muun muassa veritulppariski ja kohonnut riski sydänlihastulehdukseen, joka on koronan sairastamisenkin aiheuttama riski). Koko lähipiirini oli tässä vaiheessa jo niin sanotusti ”aivan hiilenä” siitä, että en ollut rokottautunut, siitä huolimatta, että muin varotoimenpitein huolehdin parhaani mukaan siitä, etten tietämättäni tartuta ketään. Olin jatkuvasti vaarassa leimautua taikauskoiseksi salaliittoteoreetikoksi. Lopulta kävin ottamassa rokotteet loppukesästä, ennen kuin syksyllä aloitin työt ja ryhmätuntien vetämisen. Toisin kuin neuvolarokotteita antaessa tai apteekissa käydessä, minulle ei annettu ennen rokottamista luettavakseni kattavaa lääkeselostetta; toisaalta mitään haittavaikutuksiakaan ei ilmennyt.
Samaan aikaan tuttavapiirissäni oli kuulunut kaikenlaisia sora-ääniä. Minulla on onni tuntea hyvin monenlaisia ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, ettei mihinkään ihmistä koskevaan asiaan ole vain yhtä näkökulmaa. Aluksi hämmästyin, kun somessa alkoi näkyä kaikenlaista salaliittoteoria-kirjoittelua ja ankaraa koronatoimien vastustusta. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, miten koronavirusta vastaan taistelu nyt käytetyin keinoin saattoi todella vaikuttaa järjettömältä, suorastaan ihmisten pahoinvoinnin lisäämiseltä – eikä tämä suinkaan liittynyt ainoastaan rokotteeseen. Tuttavani vain katsoivat asiaa väestön kokonaishyvinvoinnin kannalta, jolloin asia muuttuu paljon kompleksisemmaksi kuin silloin, kun lasketaan vain onnistumista koronaviruksen suitsimisen kannalta. Mitä huonommin väestö voi, sitä pahempaa tuhoa väestöön tarttunut virus aiheuttaa, mikä lisäksi tulevat ankarien koronatoimien aiheuttamat ongelmat. Mitä stressaantuneempi, masentuneempi, yksinäisempi, huonokuntoisempi ja ylipainoisempi ihminen on, sitä huonompi on hänen resilienssinsä hänen kohdatessaan vakavan sairauden. Tämäkin näkemys on lääketieteellisesti perusteltu (esim. on näyttöä siitä, että stressin aiheuttama jatkuva sympaattisen hermoston aktiivitila ja hidas tulehdustila elimistössä altistavat monille sairauksille tai pahentavat oireita). Monet koronantorjuntatoimet lisäsivät ihmisten stressiä ja masentuneisuutta ja vähensivät liikkumista ja hyvää tekeviä sosiaalisia kontakteja, mikä siis tästä näkökulmasta näytti täysin paradoksaaliselta. Ja kun tämä yhdistyi siihen epätoivoon, jonka oman elinkeinon estäminen liikunta- kulttuuri- tai ravintola-alalla aiheutti, en enää ihmetellyt, miksi ihmiset reagoivat niin kuin reagoivat.
Itse kuitenkin ajattelin, että kokonaisuudessaan väestön kokonaishyvinvointia, resilienssiä tai vastustuskykyä koronalle ei mitenkään realistisesti voi nopealla aikataululla parantaa niin paljon, että se mitenkään merkittävästi vähentäisi sairaalaan joutuvien määrää. Ei valitettavasti myöskään väestön hyvinvointia niin, että se vähentäisi elintapoihin liittyvien sairauksien tai alkoholin käytön tuomaa taakkaa terveydenhuollolle uuden taudin uhatessa. Tuota panostusta mahdollisimman hyvään fyysiseen ja mielenterveydelliseen hyvinvointiin ei ole valitettavasti näkyvissä, ei yksilöiden kohdalla eikä rahoituksen puolesta, vaan julkinen rahoitus on tällaisessa tilanteessa laitettava niin sanotusti tulipalojen sammutukseen. Omasta mielestäni siis ainakin jonkinasteiset rajoitustoimet ja aikuisväestön mahdollisimman laaja rokotautuminen olivat tarpeellisia ja perusteltuja. Samalla kuitenkin ymmärsin, että toisinkin voi ajatella – ja ehkä pitkällä tähtäimellä olisi syytäkin ajatella.
On mielestäni ollut virhe, että kaikki yllä kuvattua tuttavieni näkökulmaa edustavat ihmiset on haluttu mustamaalata ja mitätöidä, leimata mv-lehteä lukeviksi marjoilla itseään lääkitseviksi hörhöiksi ja ikään kuin sulkea pois keskustelusta. Se on vain lisännyt monen luisumista omaan kuplaansa, salaliittoteorioiden ja katkeran kriittisyyden puolelle tai äärioikeistolaisten koronakriitikoiden syliin. Se on ollut todella harmillista: monet ihmiset, joilla olisi erityisen paljon kapasiteettia tuoda toivoa ja hyvinvointia koronan keskelle, ovat sen sijaan pelon ja negatiivisten ajatusten vallassa – ja heidän silmissään epäluottamuksen keskiöön on joutunut maan hallitus.
Tapasin Sanna Marinin ensimmäistä kertaa eräissä tupaantuliaisissa Tampereella aikana, jolloin hän kuului Tampereen kaupuginvaltuustoon. Hän oli nuorempi kuin minä, mutta vaikutti vanhemmalta. Luettuani hänen haastattelujaan ajattelin, että tässä lujassa naisessa olisi vielä joskus ainesta maan äidiksi, mutta en olisi osannut arvata, että hän olisi pääministerinä jo niin pian ja niin vaikeassa, ennustamatomassa ja kaikin puolin melkoisen mahdottomassa tilanteessa.
Kun Suomen hallitus päättää rajoitustoimista, en siis itse näe televisiossa puolueiden edustajia tai kylmiä poliitikkoja, jotka vehkeilevät ja ajavat ”uutta maailmanjärjestystä”. Näen ihmisiä, jotka ovat antaneet kaiken aikansa ja energiansa sen miettimiseen, miten meidän yhteiskuntamme, sairaanhoitomme ja taloutemme jonkinlaisten kompromissien kautta pysyisi kasassa ja asiat olisivat mahdottomassakin tilanteessa mahdollisimman vähän huonosti ja että enemmistö ihmisistä voisi mahdollisimman hyvin. Ehkä he eivät ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, ehkä ovat, ja siitä voidaan keskustella kuinka paljon vain. Toivoisin kuitenkin, että se pelko ja epäluottamus, joka tällä hetkellä osassa ihmisiä toisiaan kohtaan vallitsee, vähenisi.
Kun korona- tai rokotepassista päätetään, voisivatko passin vastustajat nähdä senkin puolen, että se ei ole halua rajoittaa ihmisoikeuksia, vaan että kansanedustajat ja ministerit joutuvat punnitsemaan ja tekemään päätöksiä siitä, mikä toistensa kanssa ristiriidassa olevista oikeuksista on tällä hetkellä tärkeämpi: esimerkiksi oikeus luottaa siiten, että oma terveys on turvassa ja sairaanhoidon kapasiteetti riittää, vai oikeus liikkua kaikkialla myös rokottamatomana.
Ymmärrän, miten turhauttavaa lääkärinä voi olla hoitaa potilasta, joka on osastolla siksi, ettei suostunut huolehtimaan terveydestään parhaalla mahdollisella lääkityksellä. Mutta voisiko rokottamattomien kritisoija ja rokotepassin kannattaja nähdä myös toisen näkökulman? Onko oikein painostaa ihmistä mihinkään lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jota hän ei halua? Tällä hetkellä myönnetään suoraan, että yksi koronapassin tarkoitus on painostaa ihmisiä ottamaan rokote. Sote-alalla pelotteena on jo työpaikan menetys. Ymmärrän hyvin, että tämän tyyppinen pakotus minkä tahansa lääkkeen ottoon on arveluttava asia, jota tulee pohtia. Onko se lääkärinetiikan ja ihmisoikeuksien vastaista? Jos on, onko tilanne todella niin vakava, että voimme toimia näitä perusarvoja vastaan? Vai olisiko esimerkiksi terveydenhuollon kapasiteetin lisääminen sittenkin mahdollinen vaihtoehto?
Onko meillä oikeuta syyllistää rokottamattomia, jos itsekin huolehdimme terveydestämme vain siten, kuin itse haluamme, emmekä välttämättä aina parhaalla mahdollisella tavalla? Onko meillä oikeutta päättää toisen puolesta, vaikka itse tilastollisten faktojen valossa luulisimme aivan hyvin tietävämme, mikä toiselle yksilölle on hyväksi? Onko rokottamaton hoitaja todella niin paljon pahempi painajainen kuin rokotettu, joka voi silti tartuttaa? Onko meillä oikeutta painostaa toinen rokotukseen siksi, että se on meille itsellemme hyväksi? Onko oikein syyttää koronaa vastaan rokottautumattomia, muita syystä tai toisesta johonkin tautiin sairastuneita, uhkarohkeita tapaturman uhreja tai terveydenhuollon vähäisiä resursseja, jos oma kiireetön leikkauksemme siirtyy parilla päivällä? Näihin kysymyksiin ei ole vain yhtä vastausta.
Näinä aikoina on puhuttu paljon lähdekritiikin tärkeydestä. Käytännössä kuitenkin useinmmiten käy niin, että luulemme olevamme objektiivisia, mutta kohdennamme lähdekritiikin tai ylipäätään kritiikin vain niihin artikkeleihin, jotka ovat eri mieltä kuin itse olemme, kun taas omaa mielipidettä tukevat artikkelit nielemme sellaisenaan. Tieto ja algoritmit eivät lisää ymmärrystä, vaan kahtiajakoa. Olisiko siis yhtä tärkeää lähdeavoimuus? Siis se, että kun luemme jotain, mikä ei sovi omaan ajattelutapaamme, emme aivan heti suoralta kädeltä tyrmää sitä propagandana tai disinformaationa. Itse olen kuulunut yliopiston tiedeyhteisöön opiskelijana ja nähnyt sen toimintaa läheltä, joten tunnen tutkimuksen toimintaperiaatteet ja luotan tieteen antamaan sen hetkiseen parhaaseen tietoon (vaikka tunnistankin tiedeyhteisön ongelmat, kuten tutkimuksen taipumuksen painottua sinne, missä tutkimusrahoitusta on saatavilla). Toisaalta ymmärrän, että jollekin toiselle asiat eivät näyttäydy samoin. Olen myös omakohtaisesti nähnyt ja kokenut, minkälaista viisautta ei-tieteellisessä, ihmisten vuorovaikutukseen, itsetuntemukseen ja luontoyhteyteen perustuvassa yhteisössä on. Meidän ei tarvitse sulkea peloissamme silmiämme kummaltakaan yhteisöltä ja ajattelutavalta. Entä jos luopuisimme ennakkoluuloista ja peloista, ja haluaisimme ymmärtää, miksi joku toinen näkee toisin? Ratkaisumme saattavat olla erilaiset, ja jotkut lopputulokset parhaan ymmärryksemme mukaan tehdyistä ratkaisuista osoittautuvat huonoiksi ja jotkut taas hyviksi. Ihan jokainen meistä tekee elämänsä aikana sekä hyviä että huonoja päätöksiä, perustuen faktoihin, mutta väistämättä myös luottamukseen, pelkoihin ja toiveisiin.
Voisimmeko tasapainoilla oman näkökulmamme ja toisen välillä. Voisimmeko nähdä, että jokaisella näkökulmalla voi olla jotain annettavaa, etenkin tilanteessa, jossa ei ole täyttä varmuutta siitä, mikä on kaikkein paras toimintatapa. Kokonaisuutena tästä ristivedosta syntyy se inhimillinen todellisuus, jota yhdessä luomme ja jossa yhdessä elämme. Voisikohan jokainen tätä tekstiä lukeva, jolla on jokin mielipide jostain asiasta, katsoa itseään peilissä ja todeta: saatan olla väärässä. Tai saatan olla oikeassa. Mutta joku muukin saattaa olla omasta näkökulmastaan katsottuna oikeassa.
Ei se ole helppoa.
Mahdollisimman hyvää joulua silti jokaiselle!
Carefully watch your thoughts, for they become your words.
Manage and watch your words, for they will become your actions.
Consider and judge your actions, for they have become your habits.
Acknowledge and watch your habits, for they shall become your values.
Understand and embrace your values,for they become your destiny.
Gandhi
