Päivä oli ollut minulle hankala, vaikka aamupäivä oli vapaata. Aamulla ahdisti, ja vasta joogattuani hetken rauhoituin sen verran, että saatoin toimia ja lähteä metsään aurinkoon kävelemään. Istuin tutulla kalliolla ja itkin maailman pahuutta, erästä omaa epäonnistumistani, ja mitä nyt muuta itkettävää sattui mieleen tulemaan. Puhuin luonnonhengille ja odotin sitten eläintä, joka yleensä sen jälkeen ilmestyy lähelleni. Tällä kertaa se oli lintu: käpytikka, joka nakutti hetken männynrunkoa ja lensi sitten ylitseni matkoihinsa.

Kävelin työhuoneelle, istuin siellä hetken olotilassa, jolloin puhelin ei ole mukana enkä ole tavoitettavissa. Kävelin Alepaan ostamaan ruisleipäpaketin.

Kassalle kävellessä edelläni tallusti leveä, kumaraan painunut mies rähjäisissä vaatteissa. Kengistä olivat kantapäät revenneet auki ja sukat näkyivät. Jostain syystä ajattelin, miten ikävältä pienestä lapsesta tuntuisi joutua tuollaisen olennon armoille. Hän latoi ostoksensa hihnalle ja kääntyi sitten katsomaan minua. Silmät olivat ruskeat ja ystävälliset, puhe vaikeasti artikuloitua.

”Päivää”, hän sanoi. ”Päivää”, vastasin.

”Miten se on päivä lähtenyt käyntiin?” hän tiedusteli.

”No tässähän se on lähtenyt, ihan hyvin”, vastasin automaattisesti.

”No se on hyvä”, hän totesi ja jatkoi:

”Se on terveen ihmisen merkki, että aamulla herää täynnä toivoa ja päivälläkin vielä on kaikki suht hyvin. Että mikäs tässä on ollessa. Se on terveen ihmisen merkki.”

Jonkinlainen keveä positiivisuus huokui melkein väkivaltaisen tuntuisesti painavan suruni läpi. Siinäpä todella oli terve ajattelutapa. Aina on parempi olla toiveikas kuin toivoton. Tulin todella iloiseksi siitä, että hän oli puhunut minulle, ja että joku ihminen ylipäätään otti ystävällisesti kontaktia ilman syytä. Muistan, miten kerran ojensin auttavan käteni ratikan lattialle kellahtaneelle humalaiselle kassialmalle, ja miten hän vuolaasti kiitteli avusta. Nyt tuntui, että minulle oli ojennettu käsi.

Kiitos. Toivoa, toivoa, toivoa, joka ikiseen aamuun. Ja illallakin vielä jokunen asia suht hyvin. Siinä se.

Äiti, selviämmekö me? on ylläolevan maalauksen nimi. Pelastummeko me? Selviänkö minä? Samaa lienee kysynyt viime aikoina moni pandemian kurimuksessa. Samaa kysymystä, ja vielä kiihkeämmin, kysytään nyt Ukrainassa.

Sitä kysyy myös kuoleva lääkäriltään, väärin kohdeltu ja masennuksen vangiksi jäänyt olemattomalta jumalaltaan, lapsi vanhemmiltaan pakolaisveneessä, joka hinataan Euroopan rajalta takaisin myrskyn armoille, ilmaston muuttumisen vuoksi satonsa menettänyt perheenisä puolisoltaan, väkivaltaiseen liittoon joutunut nuori äiti pimeältä yöltä. Sitä anelee ihminen luonnolta joukkosukupuuton silmäkkeessä.

Meitä on kaikkialla, ja kaikkialla kysymme samaa kysymystä.

Äiti, miten ihmeessä selviämme?

Mutta kaiken lähde, tao, nimeämätön, selittämätön, tai ehkä jumala, se mikä mahdollistaa kaiken olemassaolon, on, ei ole, ei puhu ihmisen sanoin. Ja silti minä kuulen:

Käytä kaikkea viisauttasi. Älä käytä vain osaa siitä, käytä kaikkea. Kaiva esiin kaikki menneiden sukupolvien luihisi pesiytynyt tieto, uskalla astua sielusi tyhjään laajaan valoon, käytä pimeyksiesi ytimestä kumpuavaa syvää ymmärrystä, unohda, ja muista kaikki keveä lentävän linnun tieto, katso rintakehäsi veriseen sisukseen ja elä ihmisenä, ihmisiksi, ei-tietäen, kuunnellen, täydessä hiljaisuudessa. Ja vasta sitten anna mielesi toimia, toimi laajasti, paljon, ihmisten ja muiden elävien kesken, pelkäämättä, yhdessä, kuin olisit osa minua, kuin mikään ei olisi rakkauden esteenä.

Enkä minä osaa kuin maalata sen.