Kirkas, hämärä, kirkas
On valkean vuoden loppupuoli. 2020 oli tyhjä, tyhjentävä, kaaos. Valkoinen on monessa kulttuurissa kuoleman väri, monessa viattomuuden tai valaistumisen. Samaa asiaa tavallaan kaikki.
Luopuminen. Miten tärkeää se on. Rakas ja voimakas isoäitini kuoli lokakuun lopulla, elämä virtaa ja muuttaa muotoaan. Perheemme muuttaa, kannamme tavaraa pois kotoa, järjestöille ja kierrätykseen.
Pimeä tiivistyy vuoden loppuun, hämärän kuoppa on vielä edessä. Mutta uusi vuosikymmen avautuu uudessa väripaletissa. Hellempänä, pehmeämpänä ja valoisampana. Se tuntuu joskus uskomattomalta, mutta niin se on. Ihmisen potentiaali muuttua on rajaton.
Ja miten upean syksyn sain kaikesta huolimatta! Pidimme näyttelyn Turun Halistenkoskella Galleria Alkuvoimassa. Ihania ihmisiä, upea paikka. Tuntui hyvältä saada nämä hajanaisten viime vuosien teokset esille, lopettaa tämä vaihe. Tempera ja puu vaihtuu taas liukuvaan öljyväriin ja kankaaseen.
Postauksen otsikko on Eeva-Liisa Mannerin kokoelmateoksen nimi.
Täällä on hyvä. Pieni huone, vähän kylmä vielä, olen toppatakissa. Mutta täällä on rauha. Ei kiire, ei aika, juuri tällä sydämenlyömällä. Rakastan seurustella sen kanssa, mitä en näe, kuule, haista, maista tai iholla tunne. Siltä en voi vaatia, en valittaa, en ennalta tietää, nalkuttaa tai kritisoida. Se ei vaadi minulta, ei pyri määrittelemään minua, ei valita siitä millainen olen tai mitä tunnen. Maalaukset ovat väylä välillämme,ne ovat tähän aistimaailmaan saapuva pilkahdus siitä kaikenkattavasta, pimeyden ja valon sisältävästä rakkaudesta, jossa kaiken aikaa kaikki uivat. Juuri nyt, juuri tämä hetki, juuri tämä kipu, juuri tämä onni. Sitten siinä vain on.