Pyhäpäivä taiteen temppelissä
Poikkesimme viime viikonloppuna sunnuntailounaalle Kiasmaan. Siellä oli mukavaa, jotenkin raikasta. Ehkä siksi, että kahvilan isot ikkunat tarjosivat samalla maiseman aurinkoiseen, syksyiseen päivään ja salaattibuffet oli freesi ja monipuolinen. Tai ehkä ihan vain siksi, että nykytaiteen lähellä sitä on aina melkein kuin tulevaisuudessa – siinä toiveikkaammassa.
Ihmiset olivat raikkaita hekin. Minä viihdyin heidän joukossaan, mutta samalla näin, että moni ei viihtyisi. Mikä onni, että meillä on lähiöiden kulttuuritalot ja maakuntien taidemuseot, jonne mennessään ei perustoppatakki päälläänkään tarvitse tuntea itseään ulkopuoliseksi! Ja mikä onni, että meillä on Kiasma, jonka henki on minun henkeni.
Lähetin lapsen ja miehen kotiin ja kiersin näyttelyn itsekseni.
Olen maalaustaiteen ystävä, ja Kiasman nykytaide on minulle joskus liian ulkokohtaista ja etäistä soittaakseen sisimpäni herkimpiä säveliä. Tällä kertaa vain yksi teos (isoista puunkappaleista koottu kolmijalkainen veistos) tuntui vahvasti ja liikutti, eikä mikään iskenyt suoraan sydämeen. Minä etsin taiteesta ikuisuuden sointia – ja tuon henkilökohtaisen kokemuksen tavoitan vain harvojen teosten äärellä. Sen sijaan mukavaa koettavaa ja pohdiskeltavaa parin kerroksen Kiasma Hits -näyttelyssä kyllä riitti. Ja tuntuu siltä, että tätä juuri moni kävijä nykytaiteelta odottaa: halutaan ennen kaikkea uudenlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Yllättävää kyllä, ajatuksia haetaan helposti kirjoitetuista teksteistä, ei teoksista. Sen sijaan, että katsoja asettuisi teoksen lähelle, katselisi ja tunnustelisi miltä sen kanssa oleminen alkaa vaikuttaa… hän menee ja lukee lapusta tietoja taiteilijasta ja teoksesta, vilkaisee työn ja jatkaa eteenpäin. Hassua. Ihan kuin kirjastossa lukisi kirjojen takakannet, mutta ei koskaan lainaisi yhtään kotiin.
No, jokainen tavallaan: taide on vapaa alue. Minusta ihaninta oli tällä kertaa katoaminen. Sukelsin nauhaviidakkoon, eksyin sinne, kahmaisin nauhoja käsiini ja ihailin niiden kiiltäviä väriyhdistelmiä. Harmitti, että lapsi ei ollut mukana! Ja sitten pieni huone, kalusteina vain pöytä, tuoli, ja peili. Astuin peilin eteen.. enkä nähnyt itseäni. Ihana aineettomuuden, olemassa olemattomuuden täydellisen vapauttava tunne valtasi minut tuon ”taikapeilin” edessä. Jonain toisena päivänä olisin ehkä voinut kokea ”kummitukseksi muuttumisen” ahdistavana, mutta nyt vain nautin jonkinlaisesta ihmisyydestä vapautumisen tunteesta.
Kuvassa Kiasman sisätilaa ja pari tuntematonta, freesiä henkilöä. Kuva: rbanks on flickr
Erään salin lattialla oli metallikouru, kehä. Siinä pallo. Kävelin hitaasti kehän ympäri pari kertaa. Ajattelin, että joiltain osin elämäni on kuin tuo kouru. Pallo kiertää, palaa aina samoihin tekoihin, samoihin ajatuksiin, joista osa on niin ahdistavia että haluaisin vapautua niistä. (Tiesittekö, että kuulemma noin 90% ajatuksistamme on joka päivä samoja?) Astuin sivuun ja tajusin, että jos haluan, voin poimia palloni ja heittää sen ulos kourusta. Miksi ihmeessä en tekisi sitä? Ajatusteni kouru on vahva ja tosi. Mutta sen ulkopuolella on äärettömästi kaikkea muuta, tilaa, yhtä totta sekin.
Olenhan minä muuttanut elämääni ja ajattelutapojani, monen monta kertaa. Vierinyt vapaasti, ihmetellyt ihmisiä, jotka haluavat pysytellä urillaan. Mutta jokin syvä henkinen kouru minua silti vie, jokin, johon helposti vierähdän takaisin. Kova ja säälimätön metallinen ura, josta on ollut hyvin vaikea päästä pois.
Joko pian tulee aika?
Kuvan pallo ei liity Kiasman näyttelyyn.