Taidetta ja vaarallisia tilanteita Kolilla

Terveiset Kolilta!

Olen täällä avaamassa näyttelyä. Luontokeskus Ukon galleria on komealla paikalla Kolin huippujen juurella ja tuntuu, että maalaukseni sopivat parhaiten juuri tänne. Muutenkin reissu on tervetullut hengähdystauko lapsiperhearkeen ihanissa talvimaisemissa.

Toin näytteille suuria ja pieniä temperamaalauksia vanerille viime vuosilta. Tässä näyttelytiedotteeseen kirjailemani ajatukset aiheesta:

”Puu on kesytetty vaneriksi. Mutta ihmisestä esiin tursuaa sama kesyttömyys kuin on muussakin luonnossa, ihmisen läpi virtaava villi väri asettuu kesytetyn puun syiden väliin.

Jää katsomaan: mitä se kertoo sinusta? Mitä se kaikki kertoo sinun paikastasi luonnossa?

Maalaan puulle puun kertomaa muotoa ja väriä. Maalaukset syntyvät tämän ihmiseksi nimeämämme luontokappaleen kautta – siis oman itseni kautta. Varon väistämästä inhimillisyyttä: sen kaikki puolet ovat tervetulleita prosessiin. Lopetan, kun hedelmällisestä inhimillisestä kaaoksesta kirkastuu taideteos, joka toimii uudella tasolla omilla sanoittamattomilla ehdoillaan.

Nämä teokset muistuttavat olemassaolollaan meitä siitä, että jako ihmiseen ja luontoon on harhaa. Elämme luonnon luomina ja siitä täysin riippuvaisina. Keho jossa elän on nisäkkään keho, osa luontoa ja sen alituista syntymää ja kuolemaa. Oma synnyttävä kehoni toimii omassa rytmissään, omalla tiedollaan. Viime vuosien aikana se on kehrännyt kokoon, synnyttänyt ja ravinnut kolme elävää ihmistä ja saattanut tuonpuoleiseen yhden sikiönalun. Tuota aikaa olen elänyt näiden maalausten kanssa. Luonnon määräämäksi selviytymisen keinoksi on taistelun sijaan paljastunut sopeutuminen, yhteistyö ja symbioosi: koko perheen ja ihmisyhteisön kesken, muun luonnon kanssa ja ehdoilla.”

Niinpä niin, talvinen luonto ja sää näytti voimansa jo tänne tullessa: Vaara-Suomi osoittautui nimensä veroiseksi, kun 16 km ennen Kolia ajoin pakettiautolla ulos tieltä.

Onneksi pehmeä lumikinos otti vastaan, eikä minulle tai maalauksille käynyt kuinkaan (mitä nyt yhteen tuli pieni särö reunaan). Hinausautoa odotellessa pimenevässä illassa oli aikaa ajatella kaikenlaista. Kuten sitä, että on upeaa olla yhä elossa.

Näyttelyn nimeksi annoin Puun oppi. 

Puun oppi on kuuntelu – ei vain korvilla, vaan koko olemuksella. Puu kasvaa itsestäänselvästi siinä, missä se on, paikallaan koko elämänsä ajan. Elävä puu opettaa ihmistä samanlaiseen itsestäänselvään olemasaoloon. Kun luopuu sanoista, lakkaa mielessään laittamasta asioita ajatuksiksi, voi tuntea asiat ympärillään sellaisina kuin ne ovat. Voi oppia tuntemaan itsensäkin sellaisena kuin on. Näissä maalauksissa tuo ihmisen olemassaolo pursuaa puun tarjoamalle pohjalle sanoittamattomana, villinä.

Sibeliusta mukaillen: maalaus on sieluntila, jota ei voi ilmaista mitenkään muuten kuin maalaten.