Taiteilija, joka on nainen. Taiteilija, joka on mies.

Kävimme taidekoulun excursiolla Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa. Juuri avatussa ”Huulipunaa ja kyyneleitä” -näyttelyssä teoksia oli laidasta laitaan: paljon hyviä teoksia, abstrakteja maailmoja ja voimakkaita olotiloja. Päivään kuului myös hyvää ruokaa ja mukavan jouluisia olotiloja Gopal-kasvisravintolassa sekä visiitti Vapriikin museokeskuksessa. Illalla Paapan Kapakassa alkoi ärsyttää. Ehkä väsymyksellä oli osansa, mutta pääsyy oli kuitenkin se se Sara Hildén. Näyttely, jossa olin kyllä viihtynyt kohtalaisen hyvin.

Mikä kumma tuossa ”naiseutta pohtivassa” näyttelyssä minua oikein ärsytti, mietin. Tietenkin perinteisesti harmilliset näyttelykatalogien lätinät, joissa taide kategorisoidaan ja selitetään tavoilla, jotka viimeistään Paapan kapakan nurkkapöydässä alkavat tuntua sietämättömän typeriltä ja ulkokohtaisilta. Kapakassa harmitti myös nuoren naisopiskelijatoverin mihinkään liittymätön tokaisu, että hän on ”feminismin vastainen” – siitä huolimatta, että hän juuri sen sanoessaan täysin rinnoin nautti kaikkien feminististen taisteluiden hedelmistä, istuen koulutettuna miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelemassa sen sijaan, että olisi kotona synnyttämässä lapsia isänsä valitsemalle aviomiehelle. Mutta ennen kaikkea harmitti näyttelyn nostattama pelko. Pelko siitä, että maalasinpa mitä hyvänsä omaan elämääni liittyvää, taiteeni tullaan aina tulkitsemaan naiseuteni kautta, naisen kuvana. Ja että jos taas olisin mies ja maalaisin jotain omaan elämääni liittyvää, taidettani ei katsottaisi miehen, vaan ihmisen kuvana. Tällainen naistaiteilijuuden pohdintaan keskittyvä näyttely herättää vielä tässäkin ajassa pelkoa siitä, että yhtäkään tauluani ei tulla katsomaan avoimin mielin ja ilman ennakko-oletuksia, vaan naisen työnä: jonakin, joka ei kosketa kaikkia, vaan ainoastaan naisia. Paitsi jos kirjoitankin sen alle nimekseni Sami eikä Sanna. Silloinko työni yhtäkkiä otetaankin vastaan sellaisenaan? Mutta tämähän on tuttu historiallinen mielikuva, ja nykyajassa toivottavasti yhä vähemmän totta. Ei, kyllä ärsytyksen syynä täytyi olla jotain vielä henkilökohtaisempaa.

Lopulta, omia viimeaikaisia töitäni miettiessäni tajusin. Olen itse kävelemässä samaan ansaan, jonka yhteiskunta taidetta tekevälle ihmiselle virittää, jos hän on nainen. Alan pakonomaisesti selittää naiseutta – omakohtaisesti tuntemaani ihmisyyttä – koska tunnen että selitystä tarvitaan maailmassa, jossa perusihminen, man, ihmisen perussymboli tikku-ukko, on mies. Yleisinhimillisyyden miehistäminen on vinouma, joka meistä monia kaihertaa ja jota yritämme selittää ja selittää, siinä koskaan onnistumatta, sillä toiselle ei voi selittää sellaista, mitä hän ei ole eikä koskaan koe. Eikä siinä vielä kaikki: kaltaiseni miehistä pitävä nainen kävelee lisäksi suoraan seksuaalisuutensa virittämään ansaan ja alkaa ymmärrystä saadakseen selittää itseään pelkästään seksuaalisuuden kautta – alastomana, synnyttäjänä, rakastajana, vain niissä rooleissa, joissa hän on fyysisesti, sukuelintensä kautta jotakin miehelle ja lapselle, ja rakastaa olla sitä. Lopultahan koskettava taide on vain rakkautta: rakkautta maalaamiseen. Minun on aina ollut helpointa saada siihen kosketus seksuaalisuuden ja luonnon kautta.

Mutta rakkaus ja luonto meissä ilmenee monin tavoin. Sara Hildenin taidemuseossa tajusin, että minun ei ole pakko tehdä taidetta pelkästään alapäälläni.

Junassa paluumatkalla olin entistä väsyneempi. Viihdykkeenäni oli vain kuulakärkikynä ja muutama tyhjä sivu kalenterin lopussa. Yhdelle sivulle oli joskus, milloin lienee, riipustettu muutama rivi Maria Jotunia. Ja siinä junassa näyttelyn nostattama ärsytys lieveni, tilalle tuli jälleen ymmärrys. Ihminen minussa on muutakin kuin se, mitä itsestäni ajattelen. Tai mitä yhteiskunta minusta ajattelee. Voin tehdä taidetta alapään lisäksi myös sydämelläni. Käsilläni, vatsallani, aivojeni sähköisten impulssien rytmittämänä. Kyllä, ne ovat kaikki naispuolisessa ruumiissa olevia ruumiinosia. Aivan kuten miestaiteilija tekee taidetta vain ja ainoastaan miespuolisella ruumiillaan. Molemmat voimme kuitenkin olla ihmisiä, sen kummemmin sitä asiaa selittelemättä. Voin olla maalari, joka on nainen. Ehkä joskus vaihteeksi jopa ihan vain maalari. Kalenterin sivuille ilmestyi kahdeksan itsestäänselvää luonnosta.

Päivän nautinnollisimmat hetket koin Chantal Joffen omakuvan edessä. Moninaisten taide-elämysten ja rasittavien maailmoihin uppoutumisten keskellä siinä on teos, joka ei vaadi katsojalta mitään. Paitsi olemista. Teos on hyvin itsestäänselvästi olemassa, kantaa itse itsensä. Saa minutkin aidosti ja itsestäänselvästi olemaan.

Oleminen riittää.

http://www.tampere.fi/sarahilden.html