Töölössä ja Kalliossa…
Mitä kauemmin istuu kahvilassa, sitä vaikeampi on lähteä. Siis mikäli sattuu ohittamaan pisteen, jossa kahvin loppuminen on jo niin kauan sitten tapahtunut siirtymä kahvilla istumisesta pelkään istumiseen, että se ei enää aiheuta vaistomaista tarvetta alkaa miettiä lähtemistä.
Minä istuin torstaina Tin Tin Tangossa Töölöntorin laidalla. Yksin – mutta en aivan yksin tietenkään, vain meidän kulttuurisen määritelmämme mukaan. Muutaman metrin säteellä oli paljonkin ihmisiä, kuten aina: nurkkapöydän vanhahkot runoilijaherrat, paljon erimaalaisia Sibelius-Akatemialaisia, ikkunapöydän macci-hipsterit (milloin hekin ovat tänne tulleet?) sekä pari Töölön mummoa, joiden mielipiteitä ei aika eikä ikä ole päässyt liennyttämään. Oli myöskin Anna-ystävä joka kulki ohi ja vaihdoimme pari sanaa.
Tässä kahvilassa kävin vuosia sitten useinkin. Tässä samassa pöydässä tankkasin harmoniaoppia, rakastuneena musiikkiin, rakastuneena opiskelijaelämään ja Helsinkiin. Tuossa istuin kerran treffeillä ja halusin rakastua lisää. TinTin Tango, Töölö ja korkeakulttuuri, harmonian historia, vanha kulttuuri ja vanha raha, arvostetut instituutiot. Muusikot, joilla ei ole tarvetta erikoisuuteen, tavalliset vaatteet ja värjäämättömät tukat, nöyryys säveltäjän ja kapellimestarin näkemykselle, ahkera työ, huipputason taito. Pelkkä meneminen musiikkiin, itsen muokkaaminen perinteen turvallisissa rajoissa, huipputason opetuksessa, huipputason vaatimusten paineessa. Sen kirkkauden välikappaleena oleminen, ilman vaatimusta uuden luomisesta, ideoinnista, totaalisen tuntemattomaan astumisesta.
En ollut käynyt siellä vuosiin.
Kahvilassa tarjottiin edelleen pesulapalveluita. Miten viehättävän eksentristä, hillittyyn pariisilaisen töölöläiseen tapaan. Söin turkkilaista jugurttia, jossa oli tuoreita hedelmänpaloja.
Lauantaina olin omalla reviirilläni. Täältä minä vuosia sitten tein ne vierailuni Töölöön ja Tin Tin Tangoonkin – kaksisataa euroa halvempi vuokra ja kaksi euroa halvempi tuoppi.
Lauantaina Vaasankadun baarissa tunnustin ettei minulla ole käteistä, ja baarimikko kaatoi viiniä lasiin piripintaan ja sanoi, maksat kun jaksat. Kallio ja ruohonjuuritason kulttuuri, jonka maailmaa muuttavat helmet vasta vuosien kuluttua päätyvät Tavastialle, Kiasmaan, Musiikkitalon ja Kansallisen korkeiden seinien sisään. Kallio ja avoimuus kaikelle, hyvälle ja pahalle, uudelle, vapaus, kurjuus, epävarmuus, millaiset treffit? Hauskat ja räkäiset treffit joilla juodaan olutta, päädytään kattotasanteen mattotelineelle tai kellarin bändikämpälle tai kävellään vanhaa miestenpyörää taluttaen rakennustyömaiden halki jonkun kotiin, juodaan tequilaa syötetään toisillemme viinirypäleitä kuunnellaan demoja ja katsellaan auringonnousua, päädytään kaikki samaan sänkyyn kunnes tullaan katumapäälle ja joku taluttaa minut sittenkin Töölöön, soittaa minulle kitaraa korkeakoulutettujen muusikonsormien herkkyydellä. Ja juuri kitaran epävireisyys tekee hetkestä kilahtavan kirkkaan.
Kallio on hurja, ruma riemu siitä, että saa luoda, elää sitä mitä maailma juuri minun kauttani tahtoo tuoda esiin, tehdä uutta ja rikkoa vanhat rajat, olla aina luova ja erityinen, tai pelkkä ryyppäävä riekale, sekin on ok: Kallio on myös tuomitsematonta yhdessä tekemistä, ilman huipputason kilpailua ja klassisen kaavan armotonta vaatimusta, joka ajaa Töölön muusikot terapiaan. Entä minä? Minä lähdin Kalliosta, mutta en kauas.
Tunnetteko jo Vallilan uuden hengen? Se on yhä piilossa, vanhojen tehdasrakennusten ja -toimistojen kerroksissa, mutta siellä se on. Musiikki- ja videostudiot, taiteilijoiden ateljeet, puvustamot, lasi- ja keramiikkapajat, orkesterien ja festivaalien pienet toimistot… Ja nyt vihdoin oikeat, ihanat kahvilat! Mäkelänkadun ja Suvannonkadun kulmassa on suosikkini. Sen henki on raikas.
