Unennäköä

Näin unen. Tapahtumientäyteisen viikon jälkeen kutsuin unessa erästä opettajaani, joka saapui luokseni. Heräsin, ja seuraavana iltapäivänä odotin taidekoulun kahvihuoneessa, että saisin jutella hetken tuon opettajan kanssa. Ensimmäinen asia, jonka häneltä kuulin, oli: ”Olit mielessäni tänään, noin kello kahdesta asti. Tuli sellainen tunne, että meidän pitää varmaankin istua alas ja jutella.”

En tietoisesti ole koskaan ajatellut, että annan unien ohjata elämääni. Mutta jälkeenpäin ajatellen moni päätös on saanut alkunsa unessa – tai ehkä päätös, jota en ole vielä tiennyt tehneeni, onkin jo ollut olemassa ennen unta. Unessa asia on vain ilmennyt ennen valvetietoisuuteen, ajatuksiin pääsyään. Joskus uni on myös lohduttanut. Kun jokin asia on mennyt eri tavalla kuin odotin tai halusin, on lohdullista muistaa, että näinhän se meni unessakin jo kauan sitten; en olisi voinut muuttaa mitään, näin sen pitääkin mennä. Ja jos kirjoittaa ainakin vahvimpia uniaan ylös, voi niitä jälkeenpäin helpommin tuolla tavoin muistella ja huomata yhteydet.

Joskus jutellessani käytän sanaa ”uni” muistakin kuin unessa koetuista asioista. Uni kun on yleisesti tunnettu ja hyväksytty tila, eikä sitä tarvitse selitellä kuten valvenäkyjä tai muita hieman siellä sun täällä olevia tietoisuuden välitiloja. Kun käytän sanaa uni, keskustelukumppani ei ala ihmetellä, miten elämässäni vilisevät asiat muka voivat olla olemassa – eivät ne voikaan tuntemassamme maailmassa, vaan ovat mielikuvitusta. (Siihen, onko mielikuvitusta itse asiassa edes olemassa, en ota kantaa.) Jotkut uninäyt ovat itselleni kuitenkin yhtä tosia ja kokemuksellisesti yhtä syviä kuin ”tosimaailma”, ja antavat elämään aivan uuden tason. Perspektiivin, jota vasten koko reaalimaailma näyttäytyy toisin.

Jokainen meistä viettää unessa kolmasosan elämästään. Voisikohan tuota tilaa pitää jonain muunakin kuin ajan tuhlauksena? Emme me silloin ole poissa omasta elämästämme. Päinvastoin, olemme ehkä lähempänä itseämme, suojattomampana, kuorettomampana, kuin koskaan muulloin. Voisimmeko ehkä ymmärtää tuota kolmannesta elämästämme hieman paremmin?

Unessa kohtaaminen maalausopettajan kanssa tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Reaalimaailmassa tunne oli sama. Kun puhuimme elämän tapahtumista, hän muistutti minua: ”Älä samaistu liekkeihin. Ole tuli.”

Voi olla, että osan ihmisistä on tuhouduttava ja synnyttävä aina vain uudelleen, voidakseen luoda itsensä, luoda muutakin, ylipäätään elää. Alan itse ymmärtää kuuluvani heihin. Mutta juuri kuten uneni kertoi, opettajallani oli minulle rauhoittava tieto: ahdistavan, pelottavan liekkien leikin sijaan on toinenkin tie: ”Rauha on tuli.” Rauha tekee tulen työn, tuhoaa, muuttaa, antaa valon ja lämmön. Rauha on tuli – ei pidä lähteä liekkien mukaan.

Mieleni, ruumiini, elämäni tuntuu taas liekehtivän. Mutta minä odotan rauhassa. Päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia; koskaan ei voi tietää, kuinka kauan. Ei voi koskaan tietää kuinka kauan menee siihen, että maalaus on valmis – eikä voi koskaan tietää, kuinka kauan menee oikean päätöksen tekemiseen. Odotan, että tulen työ on tehty. Odotan, että uni tulee. Ja kun näen unen, kaikki on jo valmista.

Rakkaus (keskeneräinen). Kuva & copyright Taiteilijaelämää-blogi