Uskon, en usko
Jossain vaiheessa taidekoulun kahvipöytäkeskusteluissa toinen opettajista tiukkasi, että olenko uskovainen vai en. Hölmö kysymys. Ei se minusta ole uskon asia, että pelkästään olemalla olemassa olen vääjäämättä osa suurempaa kokonaisuutta. Se riittää minulle. Uskontoihin en usko. Elämänkatsomuksen, elämänohjeiden ja rituaalien pitää minusta olla alati liikkeessä, niinkuin elämä itse: yhteistä omaisuutta jota me ihmiset muokkaamme, eivätkä niihin kuulu pyhitetyt kirjoitukset tai jalustalle nostetut miehet. ”No mutta olisitko siis uskovainen, uskoisitko Jumalaan, jos uskontoja ei olisi?” jatkui tivaaminen.
Monilla ihmisillä on kauhea tarve asettaa kaikki ihmiset lokeroihin, itsensä mukaan lukien. Uskovainen, ei-uskovainen, ateisti. Uskon (sic!), että se luo heille turvallisuuden ja hallinnan tunnetta. Minun laitani on kuitenkin päinvastainen. Tunnen oloni turvalliseksi vain, jos minun ei tarvitse pelätä ruhjoutuvani raja-aitoihin. Ihmiset ovat toden totta erilaisia: keskellä viidakkoa joku tuntee olonsa turvalliseksi tiiviin mökin suojissa, vahvojen seinien – perinteiden, uskon, muuttumattomien lakien, työrutiinien tai ties minkä muodostamien seinien – sisällä. Siellä on hyvä elää ja rakastaa. Mutta jollekin toiselle taas on kaikkein pelottavinta juuri se, että mökistä ei näe mitä ulkopuolella vaanii, mitä siellä on. Ahdistus ja paniikki yltyy, kunnes ei lopulta enää jää muuta vaihtoehtoa kuin rikkoa ja kaataa seinät. Silloin tavallaan romahtaa koko elämä, kaikki se, mille ajattelu ennen perustui – mutta tilalle saa koko maailman ja avaruuden. Elämä, rakkaus ja selviytyminen eivät enää ole seinistä kiinni.
Kun joku kaataa mökkinsä seinät, jatkavat muut rakentamista. Mökit kasvavat kerrostaloiksi ja kaupungeiksi, ihmiset kurkistelevat toisiaan ikkunoista… ja jossain siellä väleissä kulkevat he, jotka ovat kaataneet seinänsä: ihmettelijät. Vapaina ja pelokkaina, mutta kuitenkin rohkeina ja onnellisina. Helppoa se ei ole, sillä mökkien varjot ovat massiivisia, kaupungit nielevät tilaa, ja aina joku haluaa rakentaa ihmettelijänkin ympärille seinät, joihin hän yrittää sopeutua… kunnes ahdistus taas yltyy ja vapaus on saatava takaisin. Eila Kivikk’aho kuvaa eräässä runossaan tätä ristiriitaa puhumalla ”köynnösihmisistä” ja ”pensasihmisistä”: kaikkialle rönsyilevän, maasta ja omasta varrestaan tukensa ottavan pensasihmisen ei ole aina helppo elää ristikoihin nojautuvien, ylöspäin ja valoon päin pyrkivien köynnösihmisten maailmassa.
Jonakin päivänä tunnen enemmän yhteenkuuluvuutta jonkin ”jumalallisen” kanssa, toisina päivinä vähemmän. Kaikki maailmankaikkeudessa soi pyhyyttä, tai mikään ei soi. Joskus elämä virtaa lävitseni, esteettä juurista latvaan, joskus olen erilläni kaikesta, jumalatta, tarkoituksetta, ja oppinut hyväksymään senkin. Ehkä uskon, ehkä en. Minusta hengellisyyteen kuuluu sekä se, että uskoo, että se, että ei usko. Niinkuin sisään- ja uloshengitys. Jos lakkaa hengittämästä – päättää, että olen uskossa tai että en usko mihinkään – kuolee. Ainakin henkisesti. Kuoleminen, tässä tapauksessa henkinen tai hengellinen kuolema, on tietysti tavallaan turvallinen ja houkuttelevakin vaihtoehto. Silläpä kaikesta pääsee. Mutta on elämälläkin paljon tarjottavaa, jos vain uskaltaa ottaa vastaan, jos uskaltaa elää. Itse olen harjoitellut sitä joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä. Välillä pelottaa enemmän, välillä vähemmän. Mutta elämästä en silti enää ajattele vapaaehtoisesti luopuvani, en henkisestä sen enempää kuin fyysisestäkään. Uskontojen ja ideologioiden ristikoihin olen oppinut olemaan sotkeutumatta. Hengitys sisään, hengitys ulos. Uskon elämään, en usko elämään. Uskon elämään. Ainakin taiteilijaelämään!
”Hajonnut talo”. Kuva/copyright: Taiteilijaelämää-blogi