Meitä ympäröi keskittynyt tunnelma. Yksi myhäilee pallotuolissa tyytyväisen uppoutuneena lainaamaansa kirjaan. Toinen vaikuttaa hiukan turhautuneelta tiiliskiven kokoisen tenttikirjansa kimpussa. Kolmas skrollailee näyttöä kiinnostuneena. Kauempaa kuuluu pientä puheen porinaa, sanoista ei saa selvää. Istun muhkean pehmeässä sohvassa lapset kainalossani. Luemme kirjan toisensa jälkeen, lapset saavat valita ne itsensä korkuisista hyllyistä vuorotellen. Seuraavaksi vuorossa oleva kirja enteilee kansikuvan herkänutuisen akvarellimaalauksen perusteella surullista tarinaa. Kyllä, aiheena on kuolema ja hautajaiset. Luen tarinaa eteenpäin, tarkkailen lasten ilmeitä. Kirja saadaan lopulta päätökseen. Olin ihan varma, että lopussa olisi ollut joku toivonpilkahdus niin kuin lastenkirjoissa aina ihanan lohdullisesti on ja kuuluu olla. Mutta ei. En tiedä kuka jää eniten ymmälleen, lapset vai minä.

Miksi pitää kuolla? En halua kuolla. Onneksi minä en ikinä kuole, koska äiti suojelee minua.

Huh, vaikeaksi menee. Ehdotan, että lukisimme seuraavaksi jonkun vähän iloisemman tarinan. Lapset valitsevat lupaavan leppoisalta näyttävän kirjan pikkutytöstä. Kuinka ollakaan tämäkin kirja kertoo pahasta mielestä, surusta ja harmeista. Miten luettavaksi valikoituu nyt tällaisia tarinoita? Tämän kirjan lopussa ja väleissä on onneksi toivoa ja sitä on sopivan paljon. Tässä kirjassa puhutaan valoista ja varjoista viisaasti, todetaan että ne ovat osa elämää. Aavistan tietäväni, mitä sillä tarkoitetaan. Lapsetkin taitavat tietää elämästä vähän enemmän kuin vuosi sitten. Onko se paha vai hyvä? En tiedä. Mutta sen tiedämme, että mikään ei ole ihanampaa kuin olla nyt yhdessä ja lukea ihan lähekkäin hyviä kirjoja. Ja, että olemme uponneet kirjojen sisälle jo kolmeksi tunniksi. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka haluan silitellä ihan tiukasti sydämen pohjalle.

//Millian